Nykyajan metsästäjä-keräilijä

0

Aina joskus haaveilen maailmasta, jossa voisin elää ilman kelloa auringonnousujen ja -laskujen mukaan, tuntisin linnut ja kasvit ja kasvattaisin itse ruokani. Ihannemaailmassani luonto saisi kukoistaa villinä eikä metsää kaadettaisi uusien kauppakeskusten ja huvipuistojen tieltä. Minulla ei olisi mitään ylimääräistä ja tekisin itse kaiken, minkä tarvitsen.

Sitten herään haavekuvistani todellisuuteen: en pärjäisi ihannemaailmassani. On pakko myöntää, että olen yllättävän uusavuton ja yllättävän riippuvainen nykymaailman mukavuuksista. Ja vaikka nautin luonnon tarkkailemisesta, ymmärrän sen toiminnasta loppupeleissä surullisen vähän. Voisi kai sanoa, että olen vieraantunut luonnosta.

”Luonto on minulle tärkeä asia” on lause, jonka moni varmasti allekirjoittaa pohtimatta luontosuhdettaan sen syvemmin. Luonto on omissa arvoissani kärkisijoilla, mutta luontosuhteeni on silti ristiriitainen. Tarvitsen luontoa ja raitista ilmaa, ja metsässä mieleni rauhoittuu.

Ulkona luonnon ääniä kuunnellessa pystyn keskittymään lukemiseen tai kirjoittamiseen hämmästyttävän hyvin. Monet sanovat nukkuvansa parhaimmat unensa ulkona. Siitä on kuitenkin yllättävän kauan, kun olen viimeksi ollut oikeasti luonnon keskellä, luonnon armoilla.

Luonto on kiva asia niin kauan, kunhan pääsen yöksi lämpimään ja kuivaan asuntoon, jossa juomavesi tulee hanasta, netti toimii eikä nurkissa pyöri ötököitä.

Minä ja luonto emme ole ihan vielä sulautuneet yhteen, mutta yritän parhaani. Hakeudun mustikkametsään, vaikka viimeisimmältä reissultani sain saaliiksi monta punkkia ja vain kourallisen marjoja. Hakeudun sienimetsään, vaikka viime syksyn sadosta tekemäni tattirisoton jälkeen halasin yöllä pönttöä kylmä hiki otsalla (vaikka huolellisena uusavuttomana olin googlettanut jokaisen sienen). Jos ruoansaantini riippuisi omista kyvyistäni, olisi luonnonvalinta hoitanut minut jo aikaa sitten pois.

Ihannemaailmani on edelleen sama, vaikka tiedän olevani paljosta velkaa toimivalle, pyörivälle yhteiskunnalle. En ole mikään varsinainen eränkävijä, mutta siitä huolimatta jokin alkukantainen vaistoni kaipaa jatkuvasti irtautumista tästä hälinästä.

Tahtoisin päästä keskelle erämaata, hiljaisuuteen, ilman nettiä ja autotien kohinaa. Ajatus toki yhä myös pelottaa. Pelottaa, mitä kaikkea luonnossa kohtaisin: karhuja, käärmeitä, ukkosmyrskyjä, punkkeja ja ehkä jopa omat ajatukseni.

Saana Viinikkala

toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here