Itse yritän ajatella asioista ja tulevasta positiivisesti. Tykkään haaveilla ja joskus pikkiriikkisen unelmoida niistä pilvilinnoistakin, jos en nyt ihan niitä mielessäni rakentelemaan alakaan. Mutta tosiasiassa suhtaudun asioihin ennemmin huolestuneesti tai vähintäänkin realistisesti, jos en nyt ihan pessimistisestikään. Ehkä tähän vaikuttaa syntyperä? Vakkasuomalainen ihminenhän kysyy kaupassa asioidessaankin; ”Eihän teillä sellaista tuotetta ole?” Tuotteen (usein) löytyessä yllätys onkin iloinen.
Turha murehtia asioista, joihin ei itse pysty vaikuttamaan tai juuri nyt niiden hyväksi mitään tekemään. Silti ne pyörivät mielessä. Perheellisenä ja asuntovelallisena voi olla huoli raha-asioista ja töiden riittävyydestä, mutta useammin murehdin läheisten terveydestä ja voinnista.
Lapsuus ja nuoruus oli näin aikuisiällä ajateltuna aika pienien murheiden aikaa. Pääsääntöisesti elämässäni on nytkin kaikki ihan hyvin. Silti hyvistä asioista nauttiminen voi olla vaikeaa. Auringon paistaessa stressaa jossakin kohtaa taivaalle lipuvia tummia pilviä, vaikkei niiden tulemisesta olisi mitään viitteitä. Ihan oikeita murheitakin on toki ollut läheisten ihmisten vakavien sairastumisten ja kuolemien vuoksi.
Krooninen huolissaan oleminen taisi alkaa niinkin iloisesta asiasta kuin ensimmäisen lapsemme odotuksesta. Onhan hänellä varmasti kaikki hyvin? Miten hänen äitinsä selviää raskaudesta? Lapsen synnyttyä olin edelleen huolissani. Kärjistäen, yhtä huolissani taisin olla hänen nukkuessaan tyytyväisenä kuin hänen itkiessään vatsanpurujaan. Hengittäähän hän nyt varmasti, kun on niin hiljaista?
Vuoden 2020 olemme saaneet murehtia Covid-19:ää ja sen tuomia terveydellisiä ja taloudellisia uhkia. Käsiä meidän perheessämme opittiin pesemään tehostetusti jo tuosta ensimmäisen lapsen odotuksesta ja viimeistään 11 vuotta sitten jyllänneestä sikainfluenssasta lähtien.
Yltiöpositiivisuutta en osaa viljellä työrintamallakaan. Tähtäin pitää olla ylöspäin, mutta mitä totuudenmukaisemmat askelmerkit piirtää, sen vähemmän joutuu jälkikäteen selittelemään. Sen takia yritän aina olla realistinen niin itselleni kuin lupauksissani yhteistyökumppaneilleni tai esimiehilleni. En ymmärrä, miksi myyntibudjetti pitää asettaa niin kovaksi, että jokainen tietää välittömästi sen olevan suorastaan lannistavan tavoittamattomissa.
Silmäniskuin keventäen, en malta olla heittämättä stadilaisten tuttavieni suuntaan, että jos pelkät puheet riittäisivät asioiden toteuttamiseen, roikkuisi Nordenskiöldinkadun jäähallin katossakin 2000-luvulta huomattavasti useampi kuin yksi viiri. Pidetään silti mieli positiivisena ja uskotaan parempaan huomiseen.
Marko Pitkäranta
uusikaupunkilainen Lohjalla