Akatemian päätös on herättänyt jonkin verran närää sosiaalisessa mediassa. Nätisti muotoiltuna päätöstä vastustaneiden pääargumentti kuuluu, että elokuvien laatu saattaa kärsiä, kun keskitytään tekijöihin sisällön sijaan. Oma yhtä nätisti muotoiltu vastaukseni on, että laatu ei kärsi ja vaikka kärsisikin, on vähemmistöjen aseman parantaminen näistä kahdesta se tärkeämpi asia.
Kummastelen, kuinka on päässyt syntymään tilanne, jossa tällaisen ehdon asettaminen on ylipäänsä tarpeellista. Luovuus ja taiteellinen kyvykkyys ovat jokaisen ihmisen saavutettavissa; ne eivät riipu sukupuolesta, iästä, seksuaalisuudesta tai etnisestä taustasta. Tästä syystä työntekijöiden monimuotoisuuden luulisi olevan normi taiteellisilla aloilla. Kun näin ei ole, jotain on mennyt vikaan.
Sääntelyä tarvitaan, kun ihmisten välinen tasa-arvo ei muuten toteudu. Syystä tai toisesta Hollywoodissa (ja muuallakin) valkoisille heteromiehille tarjoutuu mahdollisuuksia useammin kuin muiden väestöryhmien edustajille. Tämä tuskin enää yllättää ketään. Tilanne ei vain ole vuosien tai vuosikymmenten saatossa korjaantunut itsestään.
Minäkään en sinänsä nauti ajatuksesta sääntelyn lisääntymisestä. Kriteerien tarkkailu ja muotoseikkojen tunnollinen noudattaminen tarkoittavat lisää ajatustyötä ja saattavat joissain tapauksissa luoda tarpeettomia haasteita erilaisten projektien etenemiselle. Vaikka sääntely siis onkin tasa-arvon toteutumisen kannalta tarpeellista, vielä hienompaa olisi, että osaisimme toteuttaa tasa-arvoa ja ennakkoluulottomuutta luonnostamme. Tällöin työn tekeminen olisi reilua ja kaikille mielekästä, eikä kukaan kokisi jäävänsä jonkin ammattikunnan saati koko yhteiskunnan ulkopuolelle.
Toistaiseksi elämme kuitenkin sääntöjen sanelemassa maailmassa, jossa reiluus toteutuu vasta silloin, kun se on kirjoitettu yksiselitteiseksi toimintaohjeeksi. Se on silti parempi vaihtoehto kuin epäreilu maailma. Mitä tulee lähivuosien Oscar-ehdokkaisiin – en totta puhuen usko, että me katsojina edes huomaamme eroa.
Joni Pietiläinen
kulttuurituottaja