Huijari

0

“Odotan koko ajan, että joku tulee ja sanoo, että viiitsi, vitsi, lähde kotia täältä hommista. Et sinä mitään osaa”, kirjoitti eräs Instagram-seuraajani minulle. 

Olin hetkeä aiemmin kertonut, kuinka jätän vuosi toisensa jälkeen hakeutumatta lisäopintoihin, koska olen täysin varma, että siellä viimeistään paljastuisi kuinka huono työssäni oikeasti olen. Viestilaatikkoni täyttyi hetkessä ymmärryksestä ja vertaistuesta – pienellä otoksella näyttäisi siltä, että meidän neljääkymppiä lähestyvien naisten elämä perustuu enemmän tai vähemmän vahinkoon ja sattumaan, ei suinkaan osaamiseen, määrätietoisuuteen tai kunnianhimoon. 

Huijarisyndroomasta kärsivä ihminen ei usko olevansa osaava ja pätevä, vaan saavuttaneensa asioita vain sattumalta, hyvällä tuurilla ja onnenkaupalla. Tyypillistä on, että huijarisyndroomasta kärsivä pelkää paljastuvansa muille – ajatusvääristymä saa tuntemaan, että on vain ajan kysymys, koska kollegat ja muut kanssaihmiset huomaavat, että eihän tämä tyyppi osaa todellisuudessa yhtään mitään. 

Huijarisyndroomasta kirjan kirjoittanut psykologi Tiina Ekman mainitsee Ylen verkkosivuilla 12.2.2017 julkaistussa haastattelussa, että huijariksi itsensä tunteva ei myöskään pysty ottamaan vastaan myönteistä palautetta. Kehut hyvin suoritetusta työtehtävästä tuntuvat sanahelinältä, kun takaraivossa nakuttaa voimakkaana ajatus omasta osaamattomuudesta. 

Saan itseni kiinni näistä ajatuksista harmillisen usein. Paljastumisen pelkoon sekoittuu voimakas häpeän tunne. Usein kauniit sanat jostain tekemästäni kiepsahtavat päässäni aivan päinvastaiseen asentoon: varmasti tämä henkilö on paljastanut petkutukseni ja yrittää nyt tsempata löytämällä tekeleestäni edes jotain kelvollista. 

Vaikka positiivisia palautteita tulisi sata ja negatiivisia yksi, jään vellomaan ainoaan huonoon. Olen varma, että tämä yksi ihminen on nähnyt lävitseni ja kohta kyvyttömyyteni huomaavat kaikki muutkin. 

Osaltaan on helpottanut huomata, ettei ole ajatustensa kanssa yksin. Tuttavapiirissäni on useita osaavia ihmisiä, jotka ovat kertoneet kärsineensä huijarisyndroomasta. Toisaalta tuntuu hieman hämmentävältä kuulla sellaista korkeasti arvostamansa henkilön suusta: miten tuollainen piinkova, pätevä ammattilainen voi ajatella noin? 

Kunpa itseäänkin osaisi katsoa edes puoliksi saman sävyisillä laseilla kuin kanssaihmisiään. Olen aina ollut tekemisen kautta orientoituvaa sorttia ja toistellut muille “tekemällä oppii” -mantraa, mutta itseäni en uskalla pitää pätevänä, kun ei ole sitä korkeakoulututkintoakaan. 

Muuttuisiko ajatusmallini, jos tahkoaisin töiden ohella ne vaadittavat 300 opintopistettä? En rehellisesti osaa sanoa.  

Ehkä vääristyneen ajatustavan muuttamiseksi tarvitaankin ensisijaisesti itsereflektiota ja sopiva annos armollisuutta. Opintopisteet tulkoot sitten hyvänä plussana sen jälkeen, jos ovat tullakseen. 

Päivi Sappinen

sisällöntuottaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here