Katso minua silmiin

0

Kuuntelin yläasteikäisten keskustelua. He puhuivat siitä, miten se ja se tuttu ignooraa. Se tarkoittaa sitä, että samassa tilassa tai vastaan tullessa kyseiset nuoret eivät millään tavalla huomioi, vaan antavat katseensa ohittaa kuin ei olisi toista nähnytkään. Vaikka kyse olisi koulutoverista, jonka kanssa on aiemmin vietetty yhdessä vapaa-aikaa ja oltu samalla luokallakin.

Mieleeni tuli oma kokemukseni parin vuoden takaa. Olin itsenäisyyspäivän ulkotilaisuudessa. Saavuin paikalle viimeisten joukossa. Kukaan läsnäolijoista ei katsonut päin. Tunsin oloni täysin ulkopuoliseksi. Tilanteen pelasti puhetta pitämään tullut henkilö, joka ohi kulkiessaan nyökkäsi ja hymyili minulle. Tulin taas näkyväksi. Osaksi tuota pientä sosiaalista tapahtumaa.

Kun kävin alakoulua, opettajani korosti usein katsekontaktin tärkeyttä. Se oli osa tapakasvatusta, jota harjoittelimme: katso silmiin kätellessä, toiselle ovea avatessa ja koulunkäytävillä kohdatessa.

Olen tottunut siihen, että kadulla vastaantulijaa – tuntematontakin – katsotaan häivähtävän hetken silmiin. Ei mitenkään uteliaasti, vaan toinen ihminen huomioiden. Sitä voi sanoa pikkukaupunkilaisen avoimeksi katseeksi.

Kun lähdin ylioppilaskevään jälkeen Tukholmaan ja Göteborgiin töihin, sain huomata, ettei suora katse sopinut suuriin kaupunkeihin. Olin sopivaa riistaa sen ajan feissareille. Kerran jahkaannuin jopa skientologien dianetiikka-testeihin – kun katsoin silmiin.

Onko katsekontaktista tullut nykyään harvinaisempaa? Asia askarrutti, ja tein Twitteriin kyselyn pikkukaupunkilaisille. Sain 35 vastausta. 11 prosenttia kertoi, ettei katso päinkään tuntematonta kadulla. Loput antoivat katseensa kohdata, ja melkein 40 prosenttia soi myös pienen hymyn.

Otos oli pieni, mutta hämmennyin tuloksesta. Onko ohi katsominen uusikaupunkilainen ominaisuus? Oli pakko lähteä testaamaan. Kävelin Alistakatua päästä päähän. Todellakin – ei juuri herunut silmäystäkään.

Raumalla käydessäni jatkoin empiiristä tutkimustyötäni. Kuninkaankatua kulkiessa heti ensimmäinen nuori mies väläytti hymyn. Ja Hauenguanosta torille asti kävellessä olin jo saanut monta vastaantulijan vilkaisua osakseni. Katse tuntuukin olevan jotain, jonka pelisäännöissä on kaupunkikohtaisia eroja. Mistä kollektiivinen ohikatsomisen kulttuuri voi kummuta? Tätä sietäisi tutkia lisää.

En olisi tohtinut nostaa asiaa esille kolumnissa, ellen olisi lukenut tapakouluttaja Kaarina Suonperän haastattelua. Hän oli kiinnittänyt huomiota samaan: nykyisin katsotaan vähemmän silmiin. Kaarinan mukaan katseella on suuri merkitys. Se kertoo rehellisyydestä ja vilpittömyydestä ja viestii, ettei tule pahoissa aikeissa.

Onnistunut yhteisöllisyys pitää sisällään myös arjen lyhyitä muutaman sekunnin välähdyksiä, kun tavoittaa toisen katseen. Me kaikki haluamme tulla nähdyksi.

Virpi Adamsson

toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here