Ikiholdaaja ja rakas Potti

0

Vapaan kirjoittajan tulot ovat pieniä, epäsäännöllisiä ja joskus niitä ei ole lainkaan. Niinpä nuukuus on kynäilijälle siunattu ominaisuus. Onnekseni olen saanut sen – ei tästä mitään olisi  tullutkaan, jos tahtoisin syödä ostereita ja erikoisjuustoja ja kulkea alati uusissa vaatteissa.

Säästäväiselle pienituloisellekin tulee kuitenkin se aika, jolloin velat on maksettu ja kengät ovat vielä ehjät. Siihen saumaan osuin lukemaan pari innostavaa sijoitusopasta ja se oli sitten menoa. Minäkin alan sijoittamaan!

Siihenastisen säästämiseni korkeinta astetta oli edustanut oman pankkini tarjoama korkoekstra-tili, jossa ekstraa oli se, että tilille ylipäätään maksettiin korkoa, mitättömän pientä. Niinpä tuntui aivan huimalta seurata omien sijoitusteni, aluksi muutamien kymppien, kehittymistä. Sijoitusten arvo nousi nopeasti, jopa kymmeniä prosentteja.

Tutkin sijoituksiani joka päivä. Kourallinen osakkeita ja muutama rahasto ei ollut pelkkä pahan päivän vara vaan Potti, rakas Potti, jonka hyvinvoinnista tuli minulle sydämenasia.

Välillä Potti meni miinukselle, mutta se ei haitannut yhtään. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa sijoittajanuraani tiesin, että oma sijoittaprofiilini ei suinkaan ollut uhkarohkea treidaaja vaan maltillinen holdaaja. Kärsivällinen voittaa eniten, aioin voittaa, eikä kukaan ollut kärsivällisempi. Korkoa-korolle -laskuri raksutti joka päivä, kun hahmottelin loistavaa tulevaisuuttani huomattavan Potin omistajana. Jo seitsenkymppisenä voisin olla tyytyväinen ja kuinka tyytyväinen olenkaan kahdeksan-yhdeksänkymppisenä tai voihan olla, että elän satavuotiaaksi ja voi autuus sitä tyytyväisyyden määrää sitten!

Kunnes järki voitti. Eräänä päivänä tajusin kirkkaasti, että minulle ei koskaan tule olemaan mitään hyötyä saati iloa Potista. En ikinä, en kuuna kullan valkeana tule luopumaan siitä, niin pahaa päivää ei tulisi. Ainoa sen tuottama ilo on rahan keräämisen tuoma tyytyväisyys, yhtä suuri kuin kolmen kahvipaketin ostaminen tarjouksesta. Miten muka olisi mahdollista, että nuukajustiina ja tarjoushaukka käden käänteessä muuttuisi iloiseksi kuluttajaksi edes siinä tapauksessa, että siihen olisi vakava aihe? Miten muka voisin muuttaa suhteeni rahaan vanhana, jos se jo nyt on tällainen?

Elämä on jatkuvaa oppimista ja tästä tuli tällainen oppi: pahan päivän varan kerääminen on täysin turhaa, jos ei ole luontoa käyttää rahoja. Olin hyvää vauhtia tulossa siksi mummoksi, joka syö päivästä toiseen halvinta maksalaatikkoa, ei hanki itselleen maksullista apua mihinkään, eikä pysty ymmärtämään, että käyttämätön potti on yhtä tyhjän kanssa.

Säästäväisyys on varmasti hyve, mutta sen varjolla ei sentään kannata kohdella itse itseään kaltoin.

Pirkko Varjo

kirjoittaja on vapaa toimittaja, jolla on upouudet kengät

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here