Keski-iätön tassuterapeutilla

0

Ensimmäiset oireet liittyivät nukkumiseen. Kuin taikaiskusta alle kahdeksan tunnin yöunilta noustessa olo oli kuin jengitappelun jäljiltä, yöheräily kostautui koko päivän kestävänä yleiskoomana eikä illalla voinut kuvitellakaan aloittavansa elokuvan katselua yhdeksän jälkeen. Leffan puolivälissä sitä liihottelisi kuitenkin jo autuaasti höyhensaarilla. 

Samaan syssyyn ystävien kanssa vietetystä illasta toipuminen alkoikin venähtää tuntien sijaan useammaksi työpäiväksi. Huomasin katselevani sillä silmällä useammin nasta- kuin korkokenkiä, kummastelevani, miksi teini-ikäiset saavat nykyään toimia lääkäreinä ja päästäväni kummallisen ähinän joka kerta nojatuolista noustessani. 

Sitten, eräänä täysin keskinkertaisena keskiviikkona, diagnoosi oli selvä: minustahan on tullut keski-ikäinen!

Keski-iän määritelmä riippuu siitä, mistä lähteestä tietoa sattuu etsimään. Arvostetun Oxford English Dictionaryn mukaan keski-ikä on aikakausi nuoren aikuisuuden ja vanhuuden välissä, yleensä ikävuosina 45-65. Eräs brittitutkimus julistaa keski-iän alkavan vasta 53-vuotiaana, kauneusala suosittelee varautumaan keski-ikään viimeistään 25-vuotiaana ja omien teinieni mielestä keski-ikäinen on “jotain ainaski sata”. 

Perinteisesti keski-ikäisyys mielletään elämänvaiheeksi, jossa elämä on monin tavoin tasapainossa: tulotaso on vakiintunut ja lapset alkavat lennellä pesästä. Toisaalta keski-ikäisyyttä leimaa tietynlaiset elämänkriisit. 

Itse huomasin tekeväni jonkinlaisen mentaalisen muistiinpanon täytettyäni 35 – pysyttelisin henkisesti sen ikävuoden liepeillä ainakin seuraavan vuosikymmenen ajan. 35 oli hyvä ikä: oli sopivasti iän tuomaa itsevarmuutta mutta myös kokonainen elämä vielä edessä. Oli oivassa suhteessa saavutettuja asioita, haaveita ja elämänjanoa. 

Vain muutamaa vuotta myöhemmin nakuttelenkin jo nastakenkineni aamukävelyllä ihan vain “ihailemassa maisemia”. Valitsen yhä useammin koti-illan muiden rientojen sijaan, keittelen hilloja ja leivoskelen ihan vain omaksi ilokseni. 

Elämänmeno tuntuu hidastuneen ja seestyneen, muistakin syistä kuin maailmalla riehuvan pandemian takia. 

Selkein yksittäinen oire uuden elämänvaiheen alusta nakertaa parhaillaan varpaitani. Lasten levitellessä jo kohta muuttovalmiina siipiään, alkoi koti yllättäen kaivata karvaista jäsentä. Niinpä 1,5 kuukautta sitten, pitkän odotuksen jälkeen, haimme kotiin pienen koiranpennun, joka määrittelee nyt koko perheen arkea uudestaan, sekä hyvässä että pahassa. 

Ja niin vaan minäkin – en mikään eläinihminen – huomaan paijaavani tuota pientä, valkoista pumpulipalloa kalleimpana aarteenani. Hukutan sen pehmeään turkkiin niin surut, pelot kuin orastavan yksinäisyytenikin. Harjaan, pesen ja föönaan, enkä muista lainkaan vilkaista hintalappua, kun pörröpää tarvitsee uuden lelun tai sadeviitan. 

Nastakenkineni ja pumpulihauvoineni ajattelinkin nyt liihotella tämän keski-ikähomman yli ainakin puoli metriä maanpinnan yläpuolella. Tämä taitaa sittenkin olla aika hyvä juttu.  

Päivi Sappinen

sisällöntuottaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here