Kiusaaminen on vallan käyttöä

0

Seuraan kauhistuksella uutisia koulumaailman kiusaamisesta. Sana ”kiusaaminen” kuulostaa keppoiselta, kun kyseessä on vallan käyttö, väkivalta, kidutus ja jopa tapon yritykset. Sosiaalinen media on tuonut aivan uusia rääkkäysmuotoja kuten maalittamisen.

Minulta kysytään usein, kiusattiinko minua koulussa? Se oli kovin viatonta. Pojat lällättivät pilkkalauluja ja tytöt levittivät perättömiä huhuja, kuka oli kehenkin pihkassa. Lihavia haukuttiin ”läskeiksi”, mutta siihen aikaan heitä oli vähän, sillä hampurilaisia ja chipsejä ei oltu vielä keksitty. En muista oppilaita, mutta muistan kiusaajaopettajat. Heillä oli valta.

Kävin Porin Suomalaista Yhteislyseota, jota myös ”Velliläksi” kutsuttiin, koska siellä toteutettiin Suomen ensimmäinen kouluruokailu. Miesopettajat olivat sodan käyneitä, raskaasti traumatisoituneita miehiä. Poikien voimistelunopettaja, lempinimeltään Iivari, oli erityisen brutaali ja hän antoi poikien uittaa heikompia vapaasti vessan pytyssä. Pojilla oli vaarallisempaa kuin tytöillä. Piti olla mies ja tapella.

Oma kiusaajani oli englanninopettaja, Akka, joka seisotti minua luokan edessä. Pelkäsin häntä niin, etten osannut nukkua. Mutta pidin englannista ja olin hyvä. Vielä aikuisena näin pitkään unia, joissa Akka seisottaa minua naama seinään päin luokan edessä. Ylläni on puna-valkoinen villatakki, siinä on taskut ja pienet napit. Sydän jyskyttää villisti, mutta itken vasta kotona.

Samaa koulua ovat käyneet myös Jorma Uotinen ja Jukka Rintala. Heitä rääkättiin kunnolla. Jormalla oli lupa olla välitunneilla sisällä, koska pihalle häntä ei voinut päästää kiusattavaksi. Molemmat menestyjät pukeutuivat jo silloin erikoisesti ja sekös kavereita harmitti. Jorma kertoi yhden pahimmista kiusaajista pyytäneen aikuisena häneltä anteeksi.

Työelämässä näin kaikenlaista kiusaamista. Nöyryyttämistä, nimittelyä, vakoilua, salakuuntelua seksuaalisesta häirinnästä puhumattakaan ja sosiaalinen media vasta viritteli pirullisia konstejaan.

Kiusaaminen opitaan jo kotona. Jos vanhemmat mollaavat ja nimittelevät toisia ihmisiä ja ihmisryhmiä, niin totta kai lapset jatkavat sitä. Opettajien mukaan monet vanhemmat eivät tahdo uskoa, että juuri heidän rakas poikansa tai tyttönsä on luokan pahis. Vanhemmat voisivat katsoa myös peiliin.

Sivustakatsojan näkökulmasta rangaistukset ovat ajastaan jäljessä ja opettajilla liian vähän valtaa. Kotien ja koulun yhteistyön pitäisi olla entistä tiiviimpää. Mutta onko vanhemmilla aikaa? Onko opettajilla aikaa?

Pirkko Arstila

toimittaja, freelancer