Luonto on lääkepankki

0
Varhain keväällä kukkivasta lumikellosta on löytynyt yhdiste, joka hidastaa alzheimerin taudin etenemistä.

Uutisissa puhutaan tuon tuostakin biodiversiteettikriisistä eli luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta. Kansainväliset sopimukset ovat jääneet pelkiksi kauniiksi sanoiksi: maailma ei ole onnistunut saavuttamaan yhtäkään kymmenen vuotta sitten sovituista tavoitteista elonkirjon säilyttämiseksi.

Useimmat ihmiset surevat suuria ja kauniita eläimiä, kuten zairenleveähuulisarvikuonoa, josta on jäljellä enää kaksi yksilöä, tai yhä olemassaolostaan taistelevaa saimaannorppaa.

Vähemmän huolta saa osakseen elonkirjon suuri enemmistö, joka koostuu pienistä, huomaamattomista ja kovasti toisiaan muistuttavista lajeista: kukkasista, sammakoista, koppakuoriaisista ja homesienistä.

Juuri tästä luonnon monimuotoisuudesta on kuitenkin ihmisille valtavasti hyötyä. Terveys on siitä vain yksi esimerkki. Ympäristön mikrobien monimuotoisuus torjuu allergioita ja muita autoimmuunisairauksia, mutta elonkirjo on myös ehtymätön pankki kemiallisia yhdisteitä, joista voidaan kehittää lääkkeitä.

Moni tuttukin lääke on peräisin toinen toistaan kummemmista eliöistä. Vaikka lääketehtaat pystyvätkin valmistamaan niitä synteettisesti, kukin aine on ensin täytynyt löytää luonnosta.

Esimerkiksi aspiriinin vaikuttava aine, asetyylisalisyylihappo, löytyi pajun kuoresta. Ensimmäinen antibiootti löytyi vahingossa, kun homekasvusto levisi bakteeritutkijan petrimaljalle ja onnistui tappamaan bakteerit.

Sydänlääkkeenä käytetty digoksiini on peräisin sormustinkukasta, malarialääke artemisiini aasialaisesta kesämarunasta ja alzheimerin taudin hidastamiseen käytetty galantamiini lumikellosta. Maaperäbakteereista ja -sienistä on löydetty lukuisia lääkeaineita.

Eläimetkään eivät ole hyödyttömiä: esimerkiksi kipulääkkeitä, sydänlääkkeitä ja diabeteslääkkeitä on kehitetty käärmeiden ja keilakotiloiden myrkystä ja gilaliskon syljestä.

Lääkkeiden valmistuksessa käytetään yhä suuria määriä pohjoisamerikkalaisen molukkiravun verta.

Lääketutkijoilla ei ole laitetta, johon kotilon tai kukkasen voisi työntää ja näytölle ilmestyisi lista sen hyödyllisistä yhdisteistä. Mahdollisten lääkeaineiden löytäminen ja testaaminen yhdestäkin eliölajista vaatii vuosien työn: jopa niin tuttujen lajien kuin männyn tai koivun yhdisteiden tutkiminen on yhä kesken.

Kun lajeja kuolee sukupuuttoon tai ne hupenevat niin harvinaisiksi, ettei niitä ole enää helppo löytää tutkittavaksi, menetetään lukemattomia mahdollisuuksia sairauksien parantamiseen. Siinäpä vielä yksi syy vaalia luontoa.

Maija Karala

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here