Olen koiralenkillä Hakametsän pururadalla. Ruokolanjärven rannan laiturin paikkeilla hauveli äkkiä pysähtyy ja tuijottaa rantapöpelikköön. Itse en näe mitään, mutta kun olen jatkamassa matkaa, rannan puskista ilmestyy vanhempi mies ja huikkaa hyvät päivät.
Hän kertoo olleensa kaivamassa matoja. Iloisesti jutustelevan miehen mukaan paikalle on aikoinaan kaupungin toimesta raivattu matopaikka.
– Se oli silloin autotehtaan alkuaikoina, kun tehtaalle tuli töihin paljon miehiä ympäri maata. Kalastamaan tottuneet nuoret miehet olisivat halunneet onkia, mutta matoja ei löytynyt mistään. Niinpä joku ilmoitti kaupungin virastoon, että pitäisi saada matoja ja niin tänne sitten tehtiin alue, johon istutettiin matoja.
Mies kertoo, että myös Mörnen virastotaloon vievän koivukujan vierustalle perustettiin silloin matopaikka. – Nykyisin siinä on parkkipaikka.
Oli niin tai näin, olen kuullut samanlaisen tarinan kerran ennenkin, joten kyllä mies varmaankin totta puhui. Ja on ihan mahtavaa, että kaupunki on silloin aikoinaan tullut hätiin ja auttanut matojen hankinnassa. Omassa perheessäni matojen tärkeys on itsestään selvää. Esikoisemme on pienestä pitäen ollut innokas kalamies. Ilman matoja hänen ei ole tarvinnut olla talvellakaan, sillä risukompostista saa kaivettua lieroja ympäri vuoden.
Toinenkin tapa on. Nimittäin pimeinä, sateisina iltoina poika pisti usein otsalampun päähän ja rupesi keräämään pihanurmikolle nousevia kastematoja. Se on muuten taitolaji, joka vaatii nopeutta ja ketteryyttä. Lähialueen asukkaat ihmettelivät taatusti välillä, miksi pihallamme hiippaillaan keskellä yötä lamppu heiluen.
Viime vuoden lopussa kalamies muutti pohjoiseen tuhannen kilometrin päähän, mutta syksyllä kerätyt madot eivät sopineet muuttokuormaan. Loogisinta olisi ollut päästää lierot takaisin luontoon, mutta ei. Kilttinä äitinä lupauduin “hoitamaan” niitä siihen asti, että saimme vietyä ne maaliskuussa pojan luokse pohjoiseen. Viikon, parin välein kävin viemässä kylmäkellarissa kahdessa ämpärissä asustaneille madoille vesiheinää, kahvinporoja, salaattia ja muuta sopivaa sapuskaa, jolla ne ihme ja kumma pysyivät hengissä.
Elävien matojen ansiosta perheessämme on saatu nauttia herkullisista ahvenaterioista vuosi toisensa jälkeen. Nyt se lysti loppui ja jos ahvenia haluaa lautaselle, on lähdettävä itse kalaan tai asioitava kaupan kalatiskillä. Kyllähän se kalastus muuten olisi kivaa, mutta ne luikertelevat madot ja kalojen nuijiminen hengiltä. Ei pysty!
Merja Halinen
toimittaja