Suomessa kasvaa lukuisien erilaisten puutarharuusujen lisäksi monta luonnonvaraista villiruusua. Niistä useimmat ovat Lounais-Suomen ja Ahvenanmaan erikoisuuksia, joten tämä on parasta seutua etsiä kiulukoita ja samalla tunnistaa eri ruusulajeja. Hyviä paikkoja ovat laitumet, lehtometsät ja merenrannat.
Suuret, nauriinmuotoiset kiulukat kuuluvat pahamaiseiselle kurtturuusulle, joka nyt on haitallisten vieraslajien listalla. Alkujaan itäaasialainen ruusulaji on ärhäkkä leviämään, mutta sen marjat ovat suuren kokonsa vuoksi helpompia kerätä ja käsitellä kuin villiruusujen. Puutarhojen lisäksi sen voi tavata etenkin merenrannalta.
Suomen luonnonvaraisista ruusuista yleisimmällä, metsäruusulla, on myös nauriinmuotoiset kiulukat, mutta ne ovat vain pikkusormenpään kokoisia. Iharuusun pyöreät, karvaiset kiulukat kypsyivät jo elokuussa ja lienevät jo syömäkelvottomiksi pehmenneitä.
Sen sijaan orjanruusun pitkänomaisia kiulukoita voi vielä löytyä. Aiemmin yhdeksi lajiksi luultua orjanruusua kasvaakin uuden tiedon mukaan Suomessa kahta lajia, vaikka kovin samannäköisiä ne ovat. Heleäorjanruusun lehdet ovat karvattomat, himmeäorjanruusun taas hennon karvan peitossa.
Kaikkien ruusujen kiulukat ovat syötäviä, mutta harvinaisempia luonnonpensaita ei tietenkään pidä poimia tyhjiin. Kiulukat sisältävät C-vitamiinia jopa viisinkertaisesti enemmän kuin vitamiinipommeina tunnetut tyrnimarjat. Myös kalsiumia, kaliumia, E-vitamiinia ja antioksidantteina toimivia karotenoideja on runsaasti.
Aikoinaan, kun tuoreita hedelmiä ei saanut kaupasta ympäri vuoden, ruusunmarjoja säilöttiinkin eri tavoin talven varalle keripukkia eli C-vitamiinin puutostautia torjumaan.
Monikäyttöisin tapa herkutella kiulukoilla lienee tehdä niistä sosetta. Marjat halkaistaan, siemenet kaavitaan niistä pois ja jäljelle jäävä ohut hedelmäliha soseutetaan. Sose käy monenlaisten kastikkeiden ja muiden herkkujen mausteeksi ja vaikka pirtelöön tai smoothieen. Kiulukat voi myös kuivata, jolloin ne käyvät vaikka ruusunmarjateehen.
Maija Karala