Tämä muisto palaa kerta toisensa jälkeen mieleen äitienpäivänä, kun omien muksujen kanssa jatkan tätä perinnettä. Valkovuokkojen haku onnistuu nyt jopa vielä lähempää kuin omassa lapsuudessa ja traditio tuntuu vieläkin yhtä hyvältä kuin 1980-luvun Ruokolan aikoina.
Jos lapsella on intohimo johonkin asiaan, niin sitä pitää vanhempien ruokkia. Isä ei ikinä sanonut sitä ääneen, mutta teot puhuivat puolestaan.
Isoveljen urheiluharrastuksissa isä ahkeroi joukkueenjohtajana ja muissa tehtävissä. Työkiireet verottivat läsnäoloa myöhemmin, mutta isä korvasi minun varttuessa asian loistavilla olosuhteilla.
Maalit, korit, mailat ja muut vempeleet löytyivät kaikki pihalta. Ja olivat muuten kovassa käytössä. Välillä tuli talon seinäänkin osumaa, mutta pelaamista ei ikinä kielletty. Olen usein miettinyt, että ilman tätä intohimon ruokkimista olisin saattanut valita jonkun toisen ammatin. Ehkä jonkun, jota tekisin vain rahan takia.
Ruokolassa illat venyivät muiden lasten kanssa temmeltäessä. Olin saanut synttärilahjaksi kellon, jotta tietäisin tulla oikeaan aikaan kotiin.
Kun leikit olivat pahasti kesken yhtenä talvi-iltana, niin päätin turvautua vilppikeinoihin. Käänsin itse kelloa tunnilla ja kun tulin myöhässä, niin näytin vain kelloa ja väitin sen olevan väärässä ajassa.
Pahaksi onneksi isä arvasi tekoseni. Rangaistusta en saanut, mutta kovaäänisen palautteen kylläkin. Pölyn laannuttua istuttiin isän kanssa samana iltana saunassa. Muistan vieläkin lauseen: väärin tekee välillä jokainen, mutta valehtelemista ei kannata opetella.
Väärää todistusta on joskus viljellyt, mutta silloin isän sanat onnistuvat vieläkin kalvamaan sisintä.
Elämän pimeä puoli erkaannutti isästä hiljalleen. Vaikka minut kasvattanut persoona on muuttunut täysin, niin haluan muistaa tuon Ruokolan ajan rakkaan ihmisen. Hyvää isänpäivää isukit, olette tärkeämpiä kuin ehditte arjessa aina ymmärtämään.
Juha Laine
liikunnan opettaja