Yllämainittu toteamus muuttaa keskustelun välittömästi aivottomaksi mölinäksi. Alkuperäisen aiheen sijaan kiistely siirtyy nyt koskemaan sitä, kenellä meni tunteiseen ja kenellä ei. Itse asiaan ei päästä enää koskaan, ja niin oli epäilemättä tarkoituskin.
Toteamus sisältää oletuksen siitä, että kommentoijan oma kanta on puhtaisiin faktoihin perustuvan loogisen päättelyn tulos, siinä missä vastapuoli vain haihattelee ja elää pumpuliunelmissa. Tässä oletuksessa mättää moni asia. Ensinnäkin, on täysin mahdollista elää pumpuliunelmissa ja olla silti oikeassa. Toiseksi, kukaan ei unelmoi pumpulista. Ihmiset unelmoivat rahasta, seksistä, koottavista pienoisrautateistä ja paratiisisaarista, mutta eivät pumpulista.
Kolmanneksi, jos kiista ei koske 1 + x = 2 -tyyppistä matemaattista ongelmaa, vaan liittyy mihin tahansa ilmiöön, johon ihmisen toiminta vaikuttaa vähänkin, sisältää se tuntemattoman määrän tuntemattomia muuttujia, eikä siitä ole näin ollen mahdollista muodostaa sellaista yhtälöä, jonka joku insinööri tai muinaiskirkkoslaavintutkija voisi ratkaista MAOL-taulukkokirjan avulla. On toki mahdollista ratkaista ”järjen” avulla kaikenlaisia hatusta vedettyjä, omia näkemyksiä tukevia yhtälöitä, mutta tällöin kyse ei ole faktoista, vaan retoriikasta.
Ainakin itse käytän retoriikkaa vakuuttaakseni muut ihmiset siitä, että omat päähänpinttymäni ovat kannattamisen arvoisia. Niin kai muutkin toimivat. Päähänpinttymät taas perustuvat tavallisesti siihen arvopohjaan, jonka ihminen on jossain kohtaa aikuisuuttaan omaksunut.
Vaikka tuntuisi siltä, että oma arvopohja perustuu ikuisiin luonnontieteellisiin tosiseikkoihin tai Kaikkivaltiaan loputtomaan viisauteen, lienee kyse ennemminkin siitä, että tietyt ajatukset ovat tuntuneet niin kauan niin monien ihmisten mielestä oikeilta, että inhimillisen alkuperän hiljalleen unohtuessa ne ovat muuttuneet elämää suuremmiksi totuuksiksi. Silti tuo arvopohja saattaa tuntua puolustamisen arvoiselta, ja se on aivan hyvä syy puolustaa sitä.
Minä puolustan niin tavallisen kuin eriskummallisenkin ihmisen oikeutta pahoittaa mielensä silloinkin, kun se ei johdu siitä, että pakolaisia ei ammuta rajalle, telkkarissa näkyy homoja ja nuoret naiset ovat ministereitä. Mielensäpahoittaminen ei voi, eikä saa olla pelkästään rasististen tolvanoiden yksinoikeus.
Asioita harkitessa ja asioista keskustellessa on hedelmällisempää tarkastella niitä tunteita, joita kyseiset asiat herättävät kuin esittää lihaksi tullutta taskulaskinta, joka kuitenkin jossain viileiden virtapiiriensä salaisissa uumenissa kihisee kiukusta.
Ossi Nyström
vapaa toimittaja