Onko mikään enää pyhää?

0

Pyhäinpäivänä olin stressaantunut. Olin lykännyt yhtä kirjoitushommaa niin, että jouduin tekemään sen lauantaina – vieläpä pyhäpäivänä, joku voisi kauhistella. Paitsi että tuskin kukaan kauhistelee. Eiväthän viikonpäivät saati mokomat pyhäpäivät merkitse kalenterissa nykyään enää juuri mitään. Onko mikään enää pyhää?

Vaikka nykyään kysymys heitetäänkin usein enemmän ironisesti, aloin pohtia pyhyyden merkitystä omassa, suht maallistuneessa elämässäni. Pyhyys liitetään usein uskontoon, mutta pyhyys on kai pohjimmiltaan kokemus siitä, että on olemassa jotain elämää suurempaa. Se on yhteyden tuntemista johonkin itselle tärkeään, kuten jumalaan, luontoon, läheisiin, juuriin tai perinteisiin.

Teimme ystäväni kanssa syysreissun Lapin käsivarteen. Kilometrin korkeuteen kohoavassa saamelaisten pyhässä tunturissa Saanassa on jo itsessään jotakin muinaista ja kunnioitusta herättävää, puhumattakaan siihen liitetyistä uskomuksista.

Itse tunsin todella olevani jonkin pyhän äärellä, kun pakkasyönä tunturin juurella sain todistaa elämäni upeimmat revontulet, jotka halkaisivat koko taivaankannen ja heittivät vielä heijastuksena Kilpisjärven pinnasta. Siinä hetkessä kaikki ympärillä tuntui suurelta ja ikiaikaiselta ja oma elämä turvallisen pieneltä ja ohimenevältä.

Pyhyyden kokemuksessa on jotakin todella rauhoittavaa ja lohduttavaa. Huomaan hakevani sitä kokemusta milloin luonnosta, musiikista, taiteesta, tieteestä tai perinteistä. Hautausmaa on mielestäni lohduttava paikka, niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin. Siellä ollaan perusasioiden äärellä.

Jos tahdon järjestellä oman elämäni murheet oikeisiin mittasuhteisiin, menen hautausmaalle tai tuijottelen tähtitaivasta. Hautausmaalla kaiken rajallisuus on pysäyttävää; avaruudessa kaiken rajattomuus on pysäyttävää.

Tajusin vasta kiireisen lauantaipäiväni illalla, että ylipäätään on pyhäinpäivä. Asun aivan Oulun suurimman hautausmaan tuntumassa, joten olen ottanut tavaksi käydä siellä joka vuosi pyhäinpäivänä kävelemässä. Matkalla sinne mieleni oli ahdistunut ja kiinni tekemättömissä töissä. Ajattelin, että teen vain pikaisen kävelyn.

Kuitenkin heti, kun näin vilaukselta sen valtavan kynttilämeren, kiireeni unohtui. Muistin, miksi olen itselleni tämän perinteen luonut. Omat arkiset huolet unohtuvat, kun kaiken rajallisuus iskee suoraan päin näköä. Jotakin kaunista ja pyhää on siinä, että kaikesta siitä rajallisuudesta huolimatta jokainen hautausmaan kynttilä on sytytetty jotakuta toista varten. Se, jos joku on elämää suurempaa.

Saana Viinikkala

toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here