Palataan asiaan huhtikuussa

0

Kello on 6.30. Kännykän kamalin mahdollinen herätysääni havahduttaa jälleen uuteen päivään. Takana on huonosti nukuttu yö ja tuleva päivä ärsyttää ja väsyttää. En ole aamuihminen, enkä todellakaan haluaisi keskustella kenenkään kanssa ennen D-vitamiiniannostani, aamukahviani tai ennen aamuyhdeksää.

Nukkuminen on minulle pyhä asia. Jos en saa tarpeeksi unta, minusta kuoriutuu joko kiukuttelevan pikkulapsen tai zombin kaltainen olio, jonka aivoissa pyörii iso pyörä todella hitaasti. Olo on yhtä tokkurainen kuin aikaerosta kärsiessä.

Kyetäkseni suoriutumaan normaaleista työ- ja kotiaskareista, tarvitsen laadukasta unta vähintään 7,5 tuntia vuorokaudessa. Kaukana ovat ne ajat, kun jaksoin valvoa yli puolen yön. Tai edes ne ajat, jolloin nukuin pidempään kuin kahdeksaan.

Yhteiskunta asettaa meille paineita, koska onhan kunnon kansalaisen tehtävä nukkua riittävästi, jotta jaksaa pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä kahdeksasta neljään.

Tosin sitä nykyajan kunnon kansalaisen nukkumista häiritsee erilaisista älylaitteista tuleva sininen valo. Elimistö nimittäin tulkitsee sen päivänvaloksi ja sotkee oman sisäsyntyisen kellonsa. Elimistölle asiat ovat perin yksinkertaisia: päivällä on valoisaa ja illalla pimeää.

Vuorokausirytmi on yksilöllinen ja valvomisen vaikutukset samoin. Vuorokausirytmi perustuu elimistön sisäiseen keskuskelloon. Se kertoo aivoillemme, koska on järkevin aika nukahtaa ja herätä.

Kehon tahdistin kertoo myös, koska olemme töissä tehokkaimmillamme ja tavallaan myös sen, koska olisi aika hakea seuraava kuppi kahvia. Sen aika on muuten ihan kohta.

Huomasin lokakuussa hieman yllätyksekseni, etten meinaa millään taipua kellonaikojen siirron myötä talviaikaan. Uni ei virkistä, eikä satunnaisesti päivällä nähty etäinen auringon kajo riitä piristämään. Kirkasvalolamppuakin kokeilin työpöydälleni. Toihan se valoa, mutta se oli suorastaan liian kirkas.

Kiroan mielessäni sen kaukaisen esi-isän, joka päätyi paahteisesta auringosta pohjolan perukoille asumaan. Hänen nykyajan jälkeläisensä joutuvat opettelemaan pimeyden sietämisen joka syksy uudestaan.

Oikeastaan lokakuun 25. päivä päättynyt kesäaika aiheutti minussa sen, että olen viimeisen kuukauden haaveillut talviunista. Voisin hautautua jonnekin männyn juurakkoon uinumaan. Ei jaksa, eikä mikään ainakaan kiinnosta. Herätelkää minut sitten, kun muuttolinnut palaavat takaisin.

Tosin Oulun yliopiston eläinfysiologian professorin Esa Hohtolan mukaan ihmisen talviuni on käytännössä mahdottomuus. Se on varsin harmillista. Ennen talviunta pitäisi oppia laskemaan ruumiinlämpönsä noin 33 asteeseen, jotta elintoiminnot hidastuisivat.

Pitäisi myös keksiä se, miten lihasten ja luiden haurastumiselta vältytään. Kuulostaa kovin työläältä, eikä siihen taida yksi elinikä riittää.

Vuoden lyhin päivä on talvipäivänseisaus. Tänä vuonna se on maanantaina 21. joulukuuta. Onneksi sen jälkeen päivä alkaa jo pidentyä ja huhtikuussahan on jo melkein kesä.

Katja Kaartinen

toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here