Pohitullin aulan korituoleille istahtaa kaksi amerikkalaista nuorta miestä. Korihaissa pelaavat Ernest “Trey” ja Byron “Bo” Zeigler tervehtivät iloisesti ja pahoittelevat kohteliaasti, että ovat hieman sovitusta ajasta myöhässä.
Suupielten hieman vinoon kaartuvasta hymystä kaksikon tunnistaa sukulaisiksi. Detroitissa kasvaneet koripalloilevat serkukset pelaavat nyt ensimmäistä kertaa samassa joukkueessa. Se on lähentänyt heitä entisestään.
– Emme ole aiemmin päässeet viettämään näin paljon aikaa yhdessä kuin nyt. Olen neljä vuotta vanhempi, joten kävimme eri kouluja ja lisäksi minun perheeni muutti usein. On ihan poikkeuksellisen hienoa päästä pelaamaan samassa joukkueessa Bon kanssa, Trey Zeigler sanoo.
Hän kertoo seuranneensa nuoremman serkkunsa kasvamista aluksi lähinnä parturin tuolista käsin – Bon isän parturiliikkeessä pantiin järjestykseen sekä Treyn hiukset että maailman asiat. Kun myös serkuksista nuorempi alkoi pelata koripalloa enemmän tosissaan, kaksikon välit lämpenivät veljellisiksi.
Trey Zeigler palasi Uuteenkaupunkiin päävalmentaja Jarno Nikulan sinnikkään työn tuloksena. Epävarmassa maailmantilanteessa palaaminen tuttuun kaupunkiin ja joukkueeseen alkoi tuntua lopulta oikealta ratkaisulta.
– Jarno soitti minulle kesällä varmaan joka viikko. En ollut vielä alkukesästä varma jatkosuunnitelmistani, mutta elokuussa Korihait alkoi tuntua hyvältä ratkaisulta, Trey Zeigler kertoo.
Hänen saapuessaan Suomeen joukkueeseen oli pestattu kolme ulkomaalaisvahvistusta. Nikula kertoi etsivänsä porukkaan vielä yhtä pitkää ja atleettista useamman paikan pelaajaa, ja Trey vinkkasi serkustaan.
Bo Zeigler tuntui sopivalta lisäkortilta Korihaiden pakkaan ja hän saapui Uuteenkaupunkiin muutama viikko serkkunsa jälkeen.
– Minulle tämä on upea tilaisuus, päästä ensinnäkin takaisin pelikentälle loukkaantumisen jälkeen ja vielä samaan joukkueeseen Treyn kanssa. Se on vielä kirsikka kakun päälle, nuorempi Zeigler kommentoi.
Bo Zeiglerin ensikosketus Suomeen ja Uuteenkaupunkiin on ollut positiivinen. Kanssaihmiset ovat olleet mukavia, joukkueessa hyvä henki ja englannin kielellä on pärjännyt hyvin.
– Ja vaikka joku ei puhuisi englantia, olen kokenut tulleeni ymmärretyksi, hän kiittelee.
Maailmanlaajuisesti jylläävä koronavirustilanne huolettaa Zeiglereita, mutta he kokevat, että rauhallisessa pikkukaupungissa on turvallisempaa kuin suuressa maailmassa.
– Amerikassa joka kerta ulos lähtiessä oli alttiina tartunnalle, koska ihmiset eivät noudattaneet turvatoimia. Ymmärrän, että kun tiettyyn elämäntapaan on tottunut, sitä on vaikeaa muuttaa. Mutta luulisi, että kuolleiden määrän noustessa tilanne alettaisiin ottaa tosissaan, Bo Zeigler päivittelee.
Pandemian lisäksi molemmat ovat seuranneet silmä kovana Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Etenkin Trey Zeigler ottaa kantaa kotimaansa tilanteeseen.
– Olen seurannut väittelyitä ja vaaliuutisointia. Rehellisesti sanottuna minua hävettää, millaisen kuvan kotimaastani on saanut viimeisen neljän vuoden aikana. Erityisesti tämä vuosi on ollut suoranaista hullunmyllyä. Toivottavasti virkaan saadaan nyt oikea ihminen ja maan uudelleenrakentaminen voidaan aloittaa, hän toivoo.
Maailman myllerrysten ohella serkukset keskittyvät kuitenkin ennen kaikkea työhönsä Uudessakaupungissa – edustamaan pikkukaupungin joukkuetta kunniakkaasti ja pelaamaan mahdollisimman hyvin.
Harjoitusten ulkopuolinen aika serkuksilla kuluu suurimmaksi osaksi kotioloissa. Aikaa he kuluttavat pelaamalla videopelejä ja kuuntelemalla musiikkia. Vaikka pelinkentällä kaksikko ei keskinäiseen kilpailuun ryhdy, kentän ulkopuolella leikkimielistä kisaa käydään esimerkiksi juuri musiikkimausta.
– Viikonloppuna meillä oli yhteinen livelähetys Instagramissa, missä soitimme vuorotellen suosikkimusiikkiamme. Minä voitin, hihkaisee Bo Zeigler.
– Hei, minulla oli teknisiä ongelmia, serkkupoika nauraa vieressä.
Ymmärtääkseen kaksikon, etenkin Bon, erityistä suhdetta musiikkiin, on palattava jälleen hänen isänsä parturin tuoliin. Kaksikko selittää, että Yhdysvalloissa parturiliikkeissä ei käydä ainoastaan hiustenleikkuussa, vaan ne ovat paikkoja, joihin tullaan viettämään aikaa, keskustelemaan, seuraamaan urheilua ja kuuntelemaan musiikkia.
– Parturissa saattaa hyvin olla viisikin ihmistä, joiden hiuksiin ei kosketa ollenkaan, Trey kertoo.
Bo sanoo omaksuneensa sekä laajan musiikkimakunsa että suuren osan maailmankatsomustaan juuri isänsä parturissa.
– Parturi on vähän kuin terapeutti, hänelle jaetaan ilot ja surut. Liikkeessä ollaan yhtä suurta perhettä, eri ikäiset ja erilaiset ihmiset keskenään. Opin paljon viettämällä aikaa isäni parturissa, Bo Zeigler ynnää. / Päivi Sappinen
