Tämän vuoden aikana takaraivossa useasti toistuneen ajatusparren on vuosi 2020 osoittanut jo moneen kertaan vääräksi. Jos jokin asia on tänä vuonna johonkin liikahtanut, niin kyllä se on ollut nimenomaan pahempaan suuntaan.
Siinä missä normaalisti vuodenvaihteessa tulisi ynnättyä päättyvän vuoden saavutuksia, iloja ja onnistumisia, nyt kulunut vuosi voidaan paketoida summaamalla menetettyjä mahdollisuuksia, töitä, euroja ja hermoja.
Vaikka ei kai pitäisi vaipua liikaan synkkyyteen, onhan tämä vuosi myös opettanut. Keväällä harjoiteltiin oikein valtion johdon opastuksella pesemään käsiä, ja näin syksyn tullen on treenattu maskin kuminauhojen asettelemista korvien taakse niin, ettei lasit huurustu.
Ja onhan vuoden aikana olohousuista tullut vihdoin hyväksytty osa bisnespukeutumista. Kun sohvalta käsin on tehty työt, opinnot ja palaverit, ei ketään ole kiinnostanut, onko jalassa pikkukengät, korkkarit vai aamutossut. Ehkä tänä vuonna on jopa jäänyt muutama vaivasenluu syntymättä.
Myös vapaa-aikaa on vietetty kotihousuissa virtuaaliyhteisön kanssa. On jumpattu etänä, kokattu etänä, neulottu etänä ja laulettu etänä. Pikkujoulujen jatkotkin sai jokainen viettää, missäs muualla, kuin kotonaan.
Vaikka pätkiviin videokokouksiin osallistuminen alkaa yhdeksän kuukauden jälkeen jo nyppiä, on tämä vuosi osoittanut myös etäyhteyksien mahdollisuudet. Toivottavasti muutaman tunnin palavereihin lentelyt ja saman pöydät ääressä natustetut palaveripullat ovat pandemian jälkeen jo historiaa ja verkossa käytäviä kokouksia, luentoja ja tapaamisia osataan hyödyntää jatkossa paremmin.
Vaikka vuosi 2020 on miltei kaikin mahdollisin tavoin ollut annus horribilis – kauhea vuosi – on se ehkä sentään yksilötasolla onnistunut opettamaan jotakin. Itse olen huomannut olevani huomattavasti normaalioloja levottomampi, vaikka elämänmeno on paljon tavallista arkea rauhallisempaa. En osaa keskittyä, kun taustalla väijyy ahdistus.
Vuosi on onnistunut muistuttamaan myös perusasioiden tärkeydestä. En olisi koskaan uskonut voivani ikävöidä näin paljon muinoin itsestään selviltä tuntuneita asioita. Lasten koripallo-otteluiden tarjoamaa adrenaliinivyöryä, spontaaneja tapaamisia ystävien kanssa, elokuvissa käymistä ja juhlia, joissa booliastialle on uskaltanut jonottaa ilman kahden metrin turvaväliä ja kumihanskoja.
Tällä kertaa toive tulevalle vuodelle on yksinkertainen: kunpa saisi vain sitä ihan tavallista. Lapset pääsisivät harrastuksiinsa, vanhat saisivat tanssinsa ja valmistuneet juhlansa. Kunpa pääsisi taas teatteriin, konserttiin, urheilutapahtumiin ja kesärientoihin. Ja kunpa näitä elämyksiä tuottavat tahot pysyisivät pystyssä tämän koettelemuksen yli.
Ja voi, kunpa saisi taas halata. Ystävät, kun tämä on ohi, rutistan teidät mykkyrälle.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja