Hiisien huone on kylmä ja kivinen

0
Hiittenpiikainringin vieressä olevien pienempien kuoppien on epäilty olleen niin aarteenmetsästäjien kaivauksia kuin kalastajien säilytyskuoppiakin.

Elkkyisten kylässä sijaitsevan Marippanvuoren laella on päänkokoisista kivistä koostuva muinainen ranta. Tähän pirunpeltoon on kaivettu halkaisijaltaan yli kymmenmetrinen kuoppa, jota kutsutaan Hiittenpiikainringiksi tai Hiittenpiikainhuoneeksi.

Tarina kertoo, että Heinäisissä asuneet hiidet tarjoutuivat rakentamaan sillan Velhoveden yli Marippanvuorelle ihmisten maksamaa ruokapalkkaa vastaan. Taka-ajatuksena oli tietysti se, että siltaa pitkin hiidet olisivat päässeet kätevästi kosiskelemaan Hiittenpiikainhuoneessa asuvia hiisineitoja. Projekti tyssäsi kuitenkin heti alkuunsa, sillä ihmiset eivät suostuneet toimittamaan hiisien pyytämää palkkiota.

Hiisineidoista ei ollut enää jälkeäkään, kun Suomen Muinaismuistoyhdistykseltä toimeksiannon saanut Kustaa Killinen kävi tutkimassa Hiittenpiikainrinkiä 1880-luvulla. Tätä nykyä noin metrin syvyisen huoneen pohja on muhkurainen sekoitus kivikkoa, lehtiä ja monenlaista maa-ainesta, mutta Killisen käydessä paikalla ”lattia” oli ollut vielä sileää kalliota.

– Kun tämä huone on niin lähellä meren rantaa, voisi ajatella, että se on ollut joku varustuksen tapainen, mutta miksikä se sellaista tarkoitusta varten olisi tehty niin säännöllisen pyöreäksi? Killinen ihmettelee raportissaan.

Vuonna 1964 Kalannin seudulla arkeologista inventointia tehnyt Matti Huurre kuvaa Marippanvuoren kivikon olevan ”tavallinen jääkauden muodostama pirunpelto, jota aarteiden etsijät ovat kaivelleet”. Myös Terhi Nallinmaa-Luoto toteaa vuonna 1999 julkaistussa Kalannin historia -kirjassa, että Hiittenpiikainrinki on syntynyt aarteenetsijöiden toimesta.

Huurre tekee kuitenkin eron Hiittenpiikainringin ja sen vieressä olevien pienempien kuoppien välille.

– Niin säännöllinen ei kuoppa ole kuin Killisen piirtämässä kuvassa, mutta joka tapauksessa se on säännöllisempi ja suurempi kuin aarteenetsijöiden kuopat, hän toteaa.

Ajatus siitä, että joku tai jotkut olisivat aarretta esiin kaivaessaan tulleet tehneeksi näinkin suuren ja säntillisen ympyrän tuntuu kieltämättä oudolta. Vähemmän erikoiselta tuntuu ajatus siitä, että rinki olisi tehty alunperin esimerkiksi jonkinlaisia palvontamenoja silmälläpitäen.

Tähän suuntaan spekuloi Jukka Luoto , joka artikkelissaan Muinaislinnat, milloin ja mihin tarkoitukseen? kertoo törmänneensä vastaavaan rakennelmaan Perniössä, ja toteaa kyseessä olevan pronssikautiseen hauta-traditioon liittyvän rakennelman. Haudoista ei Luodon mielestä ole kuitenkaan kyse.

– Nämä temppelilinnat eivät ole kuitenkaan hautoja ja siksi toivoisi jostakin löytyvän vastaavia rakennelmia, jotka selittäisivät näiden temppelilinnojen ongelmaa niin Pohjanlahden itä- kuin länsirannallakin, Luoto peräänkuuluttaa.

Vuoden 2017 inventointikertomuksessaan Hans-Peter Schultz & Jaana Itäpalo tekevät johtopäätöksiä Hiittenpiikainringin käyttötarkoituksesta juurikin vastaaviin rakennelmiin vertailemalla. Heidän mukaansa sellaiset on kuitenkin temppelien sijaan tavattu tulkita kalastajien tukikohdiksi.

– Siihen sopii myös syvät rakkakuopat, jotka olivat ilmeisesti säilytyskuoppia, Schultz ja Itäpalo arvelevat, ja kertovat, että rautakauden loppupuolella Marippanvuori oli melko kaukana mantereesta sijainnut luoto.

Vaikka Schultzin ja Itäpalon selitys on järkeenkäyvä, vaikuttaa siltä, että lähes 140 vuotta Killisen tutkimusten jälkeenkään kukaan ei ole onnistunut keksimään lopullista, muut spekulaatiot hiljentävää ratkaisua Hiittenpiikainringin arvoitukseen. Killinen itse tuntuu nähneen tämän jo ennalta.

– Paras lienee antaa sen rakentamisesta ”hiisille” kunnia, koska kansantarukin monta miespolvea on sen tehnyt, Killinen kehottaa.

Ossi Nyström

Lähteet:

Harva, Uno: Varsinais-Suomen historia III

Huurre, Matti: Kalannin kiinteät muinaisjäännökset – inventointikertomus 1964

Killinen, Kustaa: Muinaisjäännöksiä Vehmaan kihlakunnassa

Luoto, Jukka: Muinaislinnat, milloin ja mihin tarkoitukseen? Kirjassa Kalanti ja sen naapurit

Nallinmaa-Luoto, Terhi & Alifrosti, Kari: Kalannin historia

Schultz, Hans-Peter & Itäpalo, Jaana: Kalannin alueen osayleiskaavan arkeologinen inventointi – Osa 2

Velhoveden vartiovalas



Ossi Nyström

Marippanvuoren laelta avautuu näkymä Elkkyistenpuhdille, joka on osa Ruotsinveden ja Velhoveden muodostamaa, Saaristomerestä 1960-luvulla erotettua Makean veden allasta. Kansantarinan mukaan Velhovesi on saanut nimensä seudulla muinoin asustelleen velhon vuoksi.

– Kun tämä velho sai seudulta kyydin kuten muutkin kääkänäiset, jätti hän avaimensa – luultavasti taika-avaimensa – Velhovedessä olevaan pieneen luotoon, joka siitä on saanut nimen Avainkari, Kustaa Killinen kertoo. Ilmeisesti tämä Avainkari on nykyisen Haimion uimarannan lähellä sijaitseva pieni saari, joka on merkitty kartalle nimellä Avankarit.

Tarina kertoo edelleen, että Avainkarille on uskottu kätketyn mittaamattomia aarteita. Killisen mukaan saaren keskustaa onkin tämän vuoksi kaivettu lukuisat kerrat. Kuka tietää, vaikka asialla olisivat olleet samat aarteenmetsästäjät, joiden on epäilty olleen vastuussa myös Marippanvuoren kuopista.

Aarteenetsintämatkassa oli kuitenkin parikin muttaa. Ensinnäkin Avainkarin aarrepaikalle olisi Uno Harvan mukaan pitänyt viedä uhriksi koiran pää. Toiseksi aarteita vartioi merihirviö nimeltä Tumplari .

Killinen päättelee, että Tumplari -nimi on johdettu ruotsinkielen sanasta tumlare. Tumlare taas viittaa pyöriäiseen, joka on yksi maailman pienimmistä valaslajeista. Mutta voisiko todella olla mahdollista, että Velhovedellä olisi nähty valas?

– Pyöriäinen on ollut viime vuosisadan puoleenväliin saakka huomattavasti nykyistä runsaampi ja yleinen näky koko Suomen rannikolla ja 1800-luvulla Uudessakaupungissa on varmasti ollut pyöriäisiä useinkin. Havaintoja on tallennettuna Perämeren pohjukasta Viipuriin saakka. Älyttömän runsas se ei kuitenkaan todennäköisesti ole ollut muun muassa pohjoisen Itämeren jäätilanteesta johtuen, Erityisasiantuntija Olli Loisa Turun ammattikorkeakoulusta kertoo.

Loisan mukaan on mahdollista, että Tumplari on voinut olla myös joku pyöriäistä suurempi vesinisäkäs.

– Merihirviötarina voi viitata myös isompaan valaslajiin, joita silloin tällöin myös Itämereen eksyy. Näitä tarinoita on muutamia muitakin ja minun on hankala ajatella noin 50–60-kiloista ja 1,5 metriä pitkää pyöriäistä, siis hallia huomattavasti pienempää otusta hirviötarinan innoittajaksi. Kun mennään 150 vuotta tai enemmän taakse päin, voi olla hankala tietää, mitä nimeä mistäkin varsinkin mahdollisesti harvinaisemmasta lajista on käytetty.

Toisaalta vanhasta kirjallisuudesta löytyy Loisan mukaan runsaasti esimerkkejä myös siitä, että merellä sattuneita kohtaamisia on jälkeenpäin liioiteltu.

– Toki ihan liioittelukin on mahdollista ja esimerkiksi sisämaasta peräisin oleva ei-vesilläliikkuja voi tarinaa ylös kirjoittaessaan värittää samalla tarinaa.

Vaikka pyöriäinen ei tänä päivänä ole Uudenkaupunginkaan vesillä merihirviön kaltainen taruolento, on se täällä 1800-luvun havaintomääriin verrattuna kuitenkin todella harvinainen näky. Itämeren pyöriäiskanta romahti 1900-luvun alkupuoliskolla muun muassa pyynnin, ympäristömyrkkyjen ja tehostuneen kalastuksen seurauksena.

– Nyt Itämeren pääaltaan populaation koko on vain noin 500 yksilöä ja se on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Tärkeimmät alueet ovat eteläisellä Itämerellä, Ruotsin ja Puolan välisillä avomerimatalikoilla Gotlannin eteläpuolella. Hyväksyttyjä näköhavaintoja tehdään Suomessa vuosittain yleensä yhdestä muutamaan. Noin puolet havainnoista on Saaristomereltä ja muun muassa Porista, Luvialta ja Pyhärannasta on myös viimeaikaisia havaintoja, samoin Suomenlahdelta. Rannikkovesissä se on siis satunnainen.

Säännöllisesti pyöriäisiä esiintyy Suomessa vain Ahvenanmaan ja Saaristomeren eteläpuolisella avomerialueella.

– Siellä pyöriäisiä seurataan akustisilla seurantalaitteilla, jotka tallentavat pyöriäisen käyttämiä kaikuluotausääniä. Havaintoja on kertynyt 2011 vuodesta eteenpäin yli 40.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here