Sade oli tauonnut juuri sopivasti, ja yritin palautua työntäyteisestä koulupäivästä raittiin ilman avulla. Jalat tuntuivat raskailta, mutta jatkoin sinnikkäästi kotiin päin laahustamista. Otin kuvan jos toisenkin vanhasta tornista ja niistä vähäisistä lehdistä, joita läheisessä puussa vielä roikkui.
Kävelin lähemmäksi tornia ja silmäkulmassani vilahti jokin marraskuiseen luontoon kuulumaton – jotain kiiltävän valkoista. Katsoin uudestaan, ja näin suloisen kissan. Se istuskeli tarkkaavaisena tornin lähistöllä ja katsoi suoraan silmiini.
Kävelin lähemmäs ja nappasin kissasta pari kuvaa. Se tapitti minua edelleen kiinnostuneena, ja hetken kuluttua asteli naukuen luokseni. Päättelin, ettei tämä kissa ehkä suunnitellut uteliaan ohikulkijan raatelua, joten uskaltauduin jäämään vielä hetkeksi.
Kissa kehräsi ja kiehnäsi luultavasti kolmasosan karvoistaan mustiin farkkuihini. Silloin tällöin se pomppasi takajaloilleen lisää rapsutuksia hamuten. Kyykistyin, ja siitä kissa vasta innostuikin. Innostuipa niinkin paljon, että suureksi yllätyksekseni hyppäsi hartioilleni. Siinä me sitten jutusteltiin: minä kyykyssä märässä heinikossa ja kissa selässäni, poskeani vasten kehräten. Sinä päivänä taisi joillain koululaisilla olla astetta huvittavampi kotimatka.
Hetken kiipustelun jälkeen kissa päätti palata takaisin maan kamaralle, joten pääsin jatkamaan kotimatkaani – hänen saattamanaan tietenkin. Kissa kieriskeli maassa, ja pujotteli kahdeksikkoa jalkojeni ympärillä sitä mukaan, kun otin askeleita kotia kohti. Se kuitenkin pysähtyi kuin seinään erään portin kohdalla ja jäi katsomaan perääni. Hymyilin sille hyvästiksi ja jatkoin hieman onnellisempana viikonloppuun.
Myöhemmin sain kissan omistajalta viestin sosiaalisessa mediassa julkaisemastani videosta. Kissan nimi oli Hilma. Kiitos Hilma, kun sait minut hymyilemään harmaana marraskuun perjantaina. Teit kotimatkastani yhden parhaista: hymyilen sille ja sinulle edelleen.
Siitä päivästä lähtien koulumatkat ovat taittuneet vielä useammin jalan, sillä mistä sitä ikinä tietää mitä juuri sen päivän seikkailulla voisi tapahtua. Autolla kulkiessa kun ei juuri ehdi huomata tai pysähtyä ihastelemaan elämän pieniä ihmeitä.
Jotkut kovasti valittavat arjen tylsyyttä ja toistuvuutta, mutta ajavat silti autolla paikasta toiseen ja pysyttelevät visusti neljän seinän sisällä. Mitä jos asioille antaisi mahdollisuuden tapahtua? Mistä sitä tietää, voisit vaikka löytää oman Hilmasi.
Jasmin Jussila
opiskelija