Hopeasepän työtilaksi muuntuneesta rivitaloasunnon pikkuhuoneesta naputus saattaisi kuitenkin kaikua naapuriin.
– Pohjanmaalla asuessani minulla oli pihan perällä oma pajatila, mihin saatoin vaikka iltakymmeneltä inspiraation iskiessä mennä paukuttamaan. Tässä ei ihan samalla tavalla kehtaa, Maanila sanoo.
Uusi, isompi paja odottelee tosin jo Kalannissa, vanhassa hirsirakennuksessa. Peruskorjausvaiheessa olevaan taloon Maanilan on tarkoitus muuttaa poikansa kanssa kesällä.
Uudessa kodissa käsityöt on kaikkine materiaaleineen ja työvälineineen mahdollista levittää suurempaan tilaan. Naapureihinkin on matkaa sen verran, että myöhäisillan naputtelusta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.
Maanila tulee käsityöläisten suvusta. Hänen isoisänsä oli puuseppä ja isoäitinsä kutoja. Maanila itse unelmoi käsityöammatista jo nuorena.
– Lukiossa haaveilin taideteollisesta korkeakoulusta ja Lahden silloisesta kultaseppäkoulusta, mutta sitten tuli jotain paineita hankkia sellainen niin sanottu kunnon ammatti.
Hän päätyi opiskelemaan opettajaksi. Palo käsityöläisyyteen kyti taustalla kuitenkin koko ajan.
– Tiettyjen vaikeiden elämäntilanteiden jälkeen päätin palkita itseni uudella koulutuksella. Silmiini sattui osumaan Keski-Pohjanmaan maaseutuopisto, missä järjestettiin tuolloin hopeatyölinja. Valmistuin sieltä hopeasepäksi kymmenen vuotta sitten, Maanila kertaa.
Siitä lähtien hänen pajallaan on vasaroitu tiheästi. Päivätyökseen Maanila toimii luokanopettajana, iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla on mahdollista keskittyä käsitöihin.
Taiteilijalle järjestely sopii hyvin – inspiraatio ei tule käskien kahdeksalta maanantaiaamuna, ja päivätyön ohella koruja ja muita hopeaesineitä on mahdollista valmistaa pikemminkin fiiliksen mukaan kuin pakon sanelemana.
Maanilalla on myös mahdollisuus valita tekniikat, joita hän työssään käyttää, kun toimeentulo ei riipu hopeatöistä.
– Minun tyyliselleni tekijälle tämä korona-aika on ollut ahdistavaa. Inspiraatio vaatii vapaata lojumista ja tilaa ajatella. Jos olisin päätoiminen käsityöläinen ja ensi kesän mallisto olisi ollut pakko tehdä, olisin sen varmasti saanut aikaan, mutta olisin myös todennäköisesti aika ahdistunut.
Inspiraationa hänelle toimivat ennen kaikkea meri ja saaristo.
– Omin maisemani on kivinen ranta, johon aallot lyövät. Aivoni saavat happea, kun saan oleskella meren äärellä.
Saariston henki näkyy Maanilan töissä luonnollisena rouheutena ja kaarevina muotoina. Koruissa on usein vasaroituja pintoja, niistä hän pitää aivan erityisesti.
– Usein lähden työstämään hopealevyä tai lankaa. Piirtelen paljon ja pienten mallien avulla siirrän kuvan levyn pintaan, jota lähden sitten sahaamaan. Sahattu kappale muotoillaan, sahausjäljet siistitään viilaamalla ja hiomalla eli filssaamalla, Maanila kertoo hopeaesineiden valmistuksen vaiheista.
Joskus työ menee kerta kaikkiaan pieleen.
– Onneksi materiaalin voi aina sulattaa ja käyttää uudestaan, hän hymyilee.
Normaaliolosuhteissa Maanila kiertäisi joulunajan tapahtumissa kauppaamassa korujaan, mutta koronan takia kaikki myyntitapahtumat on peruttu. Tuotteita on kuitenkin ympäri vuoden myynnissä Pikkukylän Puodissa.
Myös tilaustöitä Maanilan käsissä valmistuu. Yhdeksi mieleenpainuvimmista töistään hän mainitsee usein Uudenkaupungin konserttilavoillakin nähtävän riipuksen.
– Klotzin Kallelle tein viidelle plektralle sopivan medaljongin. Työ oli aika vaativa, koska siihen tuli sekä pieni sarana että lukko, mutta haastavuudessaan se oli tosi kiva.
Toisinaan työhön tulee uppouduttua tuntikausiksi. Ratkaisu mieltä vaivaaviin mekaanisiin ongelmiin saattaa putkahtaa alitajunnasta aamuyön tunteina.
– Harmillisesti se saattaa tosin yhtä nopeasti karatakin, Heli Maanila myöntää hymyillen.
Päivi Sappinen
