Uuden tutkimuksen mukaan Euroopan varhaiset ihmisasukkaat saattoivat noudattaa karhujen esimerkkiä.
Pohjois-Espanjassa sijaitsevasta Sima de los Huesosista – eli luiden kuilusta – on nostettu tuhatmäärin ihmisten hampaita ja luita. Ne kuuluvat noin 400 000 vuotta sitten eläneille neandertalinihmisille.
Tuohon aikaan elettiin ankaran kylmää jääkautta. Espanjassakaan ei vietetty hilpeää rantaelämää, vaan maisema oli karua ja talvella kärvisteltiin pakkasessa.
Siitä tutkijat keksivätkin, että muinaisihmisten luista voisi etsiä merkkejä talviunesta. Karhut hillitsevät pitkän levon aikana tapahtuvaa luiden hapertumista nostamalla lisäkilpirauhashormonin määrää, mikä puolestaan säätelee elimistön kalsiumtasapainoa.
Niin tekivät muinaisihmisetkin, mutta eivät kovin hyvällä menestyksellä. Tutkijoiden mukaan erityisesti nuorilla talviuni katkaisi kasvun ja sotki hormonitoiminnan ja mineraaliaineenvaihdunnan. Se aiheutti heille samanlaisia oireita kuin munuaisperäinen luustosairaus.
Keväisin heitä varmasti särki ja jomotti joka puolelta, ja riski talven haurastuttamien luiden murtumiseen oli suuri.
Ratkaisu ei siis ollut kovin hyvä, mutta ovathan kipeät nivelet pienempi paha kuin kuolema kylmään ja nälkään.
Ihmiset eivät vaipuneet tiedottomaan horrokseen, kuten siilit ja lepakot. Heidän talviunensa oli karhujen harjoittamaa kevyempää laatua, josta herätään välillä.
Näiden ihmisten jälkeläiset elivät Euraasiassa vielä satoja tuhansia vuosia. Heistä viimeiset saivat lapsia Afrikasta saapuneiden nykyihmisten kanssa: kaikki me euraasialaiset kannamme pientä määrää heidän geenejään.
Vielä ei tiedetä varmasti, kärsivätkö neandertalinihmiset luustosairauksista kaikki nämä vuodet, vai kehittyikö heistä aikojen mittaan parempia tulemaan toimeen kylmässä ilmastossa.
Talviuni kuulostaa tässä valossa vähemmän houkuttelevalta. On kuitenkin hauska ajatus, että kaamosväsymys voisi olla peruja kaukaiselta esiäidiltäni, joka todella nukkui talviunta.