Poro on puolikesy muoto lajista, jonka villejä edustajia nimitetään eri alueilla muun muassa tunturipeuroiksi, metsäpeuroiksi ja karibuiksi. Nisäkäsnimitoimikunta on ehdottanut, että niiden kaikkien yhteinen nimi olisi peura.
Se olisi mukavan yksinkertainen ratkaisu, ellei peura olisi jo ehtinyt vakiintua metsästäjien keskuudessa aivan toisen eläinlajin, valkohäntäkauriin (tai -peuran) nimitykseksi.
Käytän kuitenkin tässä artikkelissa selkeyden vuoksi peura-sanaa tässä nisäkäsnimitoimikunnan merkityksessä. Peuroja elää Yukonin tundralta Suomen havumetsiin
saakka. Lajilla ei ole läheisiä eläviä sukulaisia.Vähiten kaukainen serkku se on hirven kanssa, ja nämäkin kaksi ovat toisilleen sukua suunnilleen saman verran kuin ihminen ja gorilla.
Jääkaudella peura oli vielä paljon nykyistäkin laajemmalle levinnyt, sillä se on hirvieläinten joukossa lyömätön kylmän ilman-alan mestari. Jääkauden ihmiset Ranskassa ja Espanjassa kaiversivat työkaluja ja taidetta peuransarvista.
Peuran erityiskykyihin kuuluvat muun muassa isot sorkat, joilla on parempi liikkua lumessa kuin kauriiden siroilla koivilla. Ruokavaliokin on erilainen. Kauriit elävät talven pääasiassa puiden oksilla ja lumen alta kaivamillaan varvuilla, mutta peura ryhtyy sienikunnan viholliseksi. Niin tunturi- kuin metsäpeurojenkin talviravinto koostuu nimittäin pääosin jäkälästä.
Jäkälää kasvaa kaikkialla. Se sinnittelee karuimmillakin mailla, jopa paljaalla kalliolla ja puiden rungoilla. Vain harvat muut eläimet syövät sitä, joten se on peuralle melkoinen etu.
Erityisen tiiviin turkkinsa ansiosta peura ei palele kovallakaan pakkasella. Talviaikaan sen silmistä tulee monin verroin valoherkemmät kuin kesällä, joten se näkee hyvin kaamoksessakin.
Eipä ihme, että joulupukki on valinnut juhdakseen kaikista sarvipäistä juuri poron. Sehän sopii jouluyön pimeään kylmyyteen kuin muskottipähkinä porkkanalaatikkoon.