Vanhana syntynyt

0

Sukulaismies haaveili aina elämästä eräänlaisena Robinson Crusoena. Hän toteutti unelmansa kuusikymppisenä ja muutti maalle. Siellä boheemin ihmisen oli hyvä olla, kun sai nauttia torpan töistä sekä merestä, joka antoi särvintä. Oli hiukan maatakin, jota tonkia. Marja- ja sienimetsät olivat lähellä. Elämä tuntui paljon ruusuisemmalta – häiriötekijöitä oli kuulemma vähemmän kuin kaupungissa asuen.

Huomaan vuosien kertyessä itsekin uneksivani elämästä järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla. Olen koko ikäni ollut vähän liian vakava: sellainen vanhana syntynyt ja mehuton tyyppi. Kuljeksin nuorena Herman Hessen Lasihelmipeli-kirja kädessäni ja eläydyin teoksen kuvailemaan Kastalian maakuntaan, jossa hylättiin sarjalukemistojen aikakauden turhuus ja keskityttiin tieteisiin ja taiteisiin.

Radiotoimittajana en voinut soittaa juontamissani lähetyksissä Klamydia-yhtyeen kappaleita. Koin pöyristyttävänä, että sukupuolitauti on bändin nimenä. Ja maailmanmeno, se muuttuu aina vain kamalammaksi.

En millään pysty ymmärtämään televisio-ohjelmia, joissa mennään naimisiin tai tehdään lapsi tuntemattoman kanssa. Puhumattakaan konseptista, jossa pariskunnat rahdataan viettelysten saarelle ja katsotaan, millaista Sodoman ja Gomorran meininkiä siitä seuraa. Minun on helppo yhtyä yli 90-vuotiaan ystäväni huokaisuun: mitä tästä kaikesta oikein tulee.

Huomaan haaveilevani erakonelämästä, jossa ei tarvitsisi olla tekemisissä kaiken maailman nuijien kanssa. Somen sulkisin kokonaan. Kännykkä ehkä pitäisi olla, mutta se saisi lojua äänettömällä piironginlaatikossa hätätilanteita varten.

Kevytmielisiä televisio-ohjelmia en kaipaisi, mutta Yle Areenan ehkä kelpuuttaisin seurakseni. Sieltä katsoisin valikoiden laatuelokuvia ja -sarjoja sekä dokumentteja. Radion puolelta kuuntelisin hyviä puheohjelmia ja konsertteja. Omat kokoelmat cd-levyjä ja vinyylejä soisivat taustalla. Sehän on niin, että 1960-luvun jälkeen ei juuri hyvää musiikkia ole tehty.

Vihdoin olisi aikaa tutustua omaan kirjakokoelmaan. Japanilaisilla on oma sanansa niille lukemattomien kirjojen kasoille, joita kirjan rakastajat keräävät. Se on tsundoku. Se muistuttaa tietoisuutemme ulkopuolella olevista maailmoista, joihin kirjat avaavat ovia.

Kaikki mitä tässä kuvittelen on melko halpaa huvia. Onneksi ruokapuolellakin pari perunaa sillifileen kera edustaa nykyään minulle kulinarismin huippua. Bertolt Brecht on runossaan Pieniä iloja listannut oivasti sen, mitä ihminen oikeastaan elämässään tarvitsee. Niitä ovat muun muassa vanha musiikki, mukavat kengät, uudet kengät, käteen osunut vanha kirja, ensimmäinen silmäys ikkunasta ulos aamulla, innostuneet kasvot ja sanomalehti.

Utopiassani sen sanomalehdenkin saisi joku lukea minulle valikoiden ääneen. Kun vetäydyn tästä maailmasta, haluan sulkea silmäni ja korvani monelta asialta.

Virpi Adamsson

vapaa toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here