Luistoa oli, pitoa ei

0

Hiihdin lapsena paljon. Asuin paikassa, josta pääsi ladulle kotipihasta ja usein oli helpompi ottaa sukset alleen kuin lähteä jonnekin kävellen. Sitten muutin vuosikymmeniksi kaupunkiin ja hiihtäminen jäi. Oli liian vaivalloista pakata sukset autoon ja ajaa jonnekin kauas ladun varteen eikä se ollut vain vaivalloista vaan tuntui luonnottomalta. Haaveilin usein siitä, että voisin joskus vielä asua talossa, jonka pihasta voin lähteä hiihtämään.

Nyt asun. Muutimme kaksi vuotta sitten maalle taloon, jonka vierestä aukeavat pellot suorastaan kutsuvat laduntekoon sikäli kuin lunta on.

Ensimmäinen talvemme maalla oli luminen. Niinpä hommasin sukset ja monot ja lähdin hiihtämään. Tai siis aioin lähteä.

Laitoin sukset jalkaani talomme edustalla. Talo seisoo pienen kumpareen päällä ja ne laduntekoon kutsuvat pellot ovat siellä alapuolella. Mittailin hetken välimatkoja ja kaltevuuksia, ehkä epäröinkin vähän, mutta tuumin sitten, että totta kai voin laskea tuommoisen mäen josta lapsikin selviää. Lykkäsin sauvoilla vauhtia ja annoin mennä.

Seuraavaksi löysin itseni puutarhasta, selälläni omenapuun alta. Sattui, mutta ei niin paljon, että luita olisi ollut rikki. Nousin ylös ja jatkoin matkaani.

Suksissa tuntui olevan hirmuinen luisto eikä yhtään pitoa. Olin jatkuvasti vähällä kaatua eikä etenemiseni muistuttanut ollenkaan sitä sujuvaa menoa, johon muistaakseni joskus kykenin. Hiihtäminen ei tainnutkaan olla kuin polkupyörällä ajoa: kun sen kerran oppii, sen osaa aina.

Hiihtelin varovasti pitkin pihaa ja keskityin pysymään pystyssä. Lopulta uskalsin lähteä vähän kauemmas, ainakin yritin. Vähän kauempana maa oli aavistuksen verran kaltevaa eikä muuta tarvittu, lensin taas selälleni, vauhdilla. Nyt sattui oikein pahuksesti. Makasin liikkumatta, kuulostelin, mistä alkaisi ensimmäisenä tuntua murtuvien luiden rutinaa ja mietin kauhuissani, ettei kukaan tiedä, missä olen eikä minulla ole puhelinta mukana.

Pidän ihmeenä, etten sittenkään murtanut luitani. Pääsin omin avuin ylös, sain sukset jalastani ja palasin perin juurin säikähtäneenä kävellen kotiin. Selkä oli kipeä monta viikkoa.

Voi olla, että oikeanlainen voitelu olisi pelastanut jotain. Suurin syy huonoon hiihtomenestykseen taisi kuitenkin olla se, että pää ei pysynyt menossa mukana, tasapaino ei ollut enää sama kuin ennen. Siitä puolestaan opin sen, että tasapainon ylläpitäminen ja kehittäminen on vähintään yhtä tärkeää kuin kunnon yöuni, liikunta tai monipuolinen ruoka.

Nyt minulla on semmoinen pieni pyöreä, ilmalla täytetty tyyny keittiön lattialla. Seison sen päällä vähän aikaa pitkin päivää samalla, kun laitan ruokaa tai luen sanomalehteä. Harjoitus tuntuu tehonneen, sillä kun viime viikonloppuna otin taas sukset esiin ja laitoin ne jalkaani – turvallisesti vasta kumpareen alla – pysyin pystyssä paremmin kuin viimeksi.

Pitäkää ihmiset huolta tasapainostanne, kaikin tavoin.

Pirkko Varjo

Kirjoittaja on vapaa toimittaja 

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here