Nykyrotatkin kyllä voivat sairastaa ihmisiin tarttuvia tauteja, kuten salmonellaa ja trikiiniä. Tartunnat ihmisiinkin ovat mahdollisia, vaikka onneksi harvinaisia. Keskiajalla miljoonia ihmisiä tappaneen mustan surman eli paiseruton levittäjä oli kuitenkin toinen laji, mustarotta. Se hävisi Suomesta satakunta vuotta sitten ja on muuallakin Euroopassa harvinainen.
Paiseruttoa aiheuttava ruttobakteeri leviää verta imevien kirppujen välityksellä. Näitä kirppuja kantavat turkissaan tietyt jyrsijälajit: ruton kotiseuduilla Keski-Aasiassa esimerkiksi murmelit ja gerbiilit, Euroopassa mustarotat.
Mustarotta on tuttuun isorottaan verrattuna pieni ja siro. Sillä on ruumista pidempi häntä, suuret, läpikuultavan ohuet korvat ja suippo kuono. Turkin väri vaihtelee, mutta nimensä mukaisesti se voi olla lähes hiilenmusta.
Mustarottakin on ihmisen seuralainen, mutta siinä missä isorotta on taitava tunnelinkaivaja ja viihtyy maan alla, mustarotat rakastavat puisia rakennelmia ja niissä kiipeilyä. Niitä sanotaankin myös laiva- ja kattorotiksi.
Mustarotta oli vuosisatoja Suomen ainoa rottalaji. Isorotta rantautui meille vasta 1800-luvulla. Sen jälkeen pienemmän siimahännän päivät olivat luetut.
Isorotta painaa noin tuplasti mustarottaa enemmän, elää suurempina yhteisöinä ja ilmeisesti puolustaa reviiriään ärhäkämmin. Viljalaareilla ja ruokakomeroilla käyty kilpailu kääntyi siis auttamatta isorotan eduksi.
Puisten talojen ja laivojen korvautuminen teräksellä ja betonilla ei sekään ainakaan auttanut.
Viimeiset alkuperäiseen kantaamme kuuluneet mustarotat havaittiin vuonna 1924. Sen jälkeen mustarottia on silloin tällöin saapunut laivojen mukana ja sinnitellyt jonkin aikaa esimerkiksi Helsingin Katajanokan satamavarastoissa. Pysyvää kantaa niistä ei ole enää syntynyt, siitä ovat isorotat pitäneet huolen.
Ehkä Suomen ilmastokin on isorotalle sopivampi: mustarotta on alun perin kotoisin trooppisesta Aasiasta, mutta isorotta pohjoisempaa seuduilta, jotka ovat vain vähän Suomea leudompia.
Mustarotta on yksi neljästä Suomesta sukupuuttoon kuolleeksi luokitellusta nisäkkäästä – ja varmaankin niistä vähiten kaivattu. Muut kolme ovat tammihiiri, vesikko ja tunturipeura.
Maija Karala