Pellillinen rakkautta

0

Äitini aina kertoo, että kun minä synnyin, isoäitini oli julistanut käteni “leipurin käsiksi”. Toki pitokokkina työskennelleellä mummulla oli varmasti hyvä silmä sille, millaisilla käsillä taikinaa olisi hyvä vaivata, mutta toisaalta hänellä oli paljon myös huvittavia sanontoja, joiden paikkansapitävyys oli vähintäänkin kyseenalainen. 

Mutta oli leipurin kädet tai ei, leipomisesta olen pitänyt pienestä pitäen. Vähitellen siitä on tullut henkilökohtaista terapiaa, oma hetki, jolloin keskityn ainoastaan käsillä olevaan taikinaan ja unohdan arkiset asiat. Jos resepti on tuttu, ohje tulee selkärangasta ja voin samalla kuunnella vaikka äänikirjaa. 

Lapsuudenkotini pakastimessa oli aina vierasvaraa. Äiti oli ahkera leipuri, ja pienessä kotikeittiössä taikinan vaivaamista seuratessani innostuin itsekin. En koskaan unohda, kuinka herkulliselta maistuivat äidin kermavaahdolla hunnutetut pullapohjaiset mustikkapiirakat, Saarijärven mummun reunoilta rapeat karjalanpiirakat ja toisen isoäidin pikkuruiset, makeat piimäsämpylät. Minun suussani ne maistuivat rakkaudelta. 

Itse olen leipurina pikemminkin kyynärpäitä myöten taikinoita vaivaava suurten linjojen emäntä kuin koristeellisiin yksityiskohtiin keskittyvä taituri. Tykkään upottaa käteni pulla- ja sämpylätaikinaan, vatkata kuppikakkujen kuohkeaa täytettä ja tehdä aina uudestaan ja uudestaan mokkapaloja. Mutta kaikkein suurin intohimoni ovat piirakat. 

Suosikkejani ovat suolaiset piiraat, koska niitä voi helposti taikoa myös jääkaapin jämistä. Juustonkannikoista, kuivahtaneista leikkeleistä ja nahistuneista vihanneksista jalostuu uunissa maukas piirakka, jonka lämpö lohduttaa synkimpinäkin korona-ajan hetkinä. 

Myös kaveripiirissäni piirakat otetaan tosissaan. Neljän ystävän kesken olemme kohta jo kymmenen vuotta viettäneet aina syksyisin kuistillamme piirakkailtaa, jonne kokoonnumme maistelemaan leipomiamme herkkuja ja parantamaan maailmaa. Ilta on yksi rakkaimmista vuosittaisista perinteistä, eikä sitä oltaisi koskaan aloitettu ilman yhteistä innostusta piirakoihin. 

Omien leivonnaisten tarjoamisessa on myös aina jotain hyvin henkilökohtaista. Maistuukohan se nyt hyvälle? Olisiko sittenkin pitänyt laittaa enemmän suolaa? No nyt tästä unohtui kaneli! Kättensä työhön on upottanut jauhojen ja sokerin lisäksi aikaansa, osaamistaan ja myös halua ilahduttaa. Pala lämmintä omenapiirakkaa ystävän kahvipöydässä voi tarjota yhtä aikaa sekä iloa, rakkautta että lohtua. 

Vanhemmiten huomaan muistuttavani piirakoineni hyvin paljon isoäitejäni. Kun perheessä koettiin teinien ensimmäiset sydänsurut, toimin vaistomaisesti sukuni naisten tavoin: paistoin mustikkapiirakan. Äidin olo oli yhtä aikaa musertunut ja toiveikas nuoren ihmisraakileen kauhoessa kumarassa ja hiljaa lautaseltaan lämmintä piirasta. Hetkessä oli mukana sekin lohtu, joka ei nuorta vielä sanallisesti tavoittanut – kaikki järjestyy. 

Leipomisen äärellä minulla on usein varmuus siitä, että kaikki menee lopulta ihan hyvin. Se rauhoittaa, pitää jalat sopivasti maassa ja pään kasassa. Leipoessa olen aina erityisellä tavalla osa juuriani ja sukuni vahvoja naisia.

Päivi Sappinen

sisällöntuottaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here