Koira on ihmisen vanhin kotieläin. Kun lehmää kesytettiin Lähi-Idässä kymmenisen tuhatta vuotta sitten, koira oli jo ikiaikainen kumppani. Se lyöttäytyi ihmisen seuraan ehkä 30 000 vuotta sitten jääkauden Euroopan kylmällä tundralla. Suomessa lähinnä samantapaista maisemaa on nykyään Pohjois-Lapissa puurajan yläpuolella.
Susi vaikuttaa äkkiseltään oudolta valinnalta parhaaksi ystäväksi – ainakin, jos ajattelee nykysuomalaista susivihaa. Jääkaudellakin ihmiset ja sudet varmasti kilpailivat samoista riistaeläimistä, kuten peuroista, villihevosista ja arovisenteistä.
Voimakkaasta ja valppaasta kesystä eläimestä on kuitenkin hyötyä, kuten koirista on tänäkin päivänä.
Ihmisiin kiintyneet sudet tai varhaiset koirat ovat varmasti osanneet varoittaa vaaroista, puolustaa ihmislaumaansa hyökkäyksiltä ja auttaa metsästyksessä. Nämähän ovat susille luonnollista käyttäytymistä, jota ei tarvitse juurta jaksain opettaa.
Mutta iso koira tarvitsee paljon lihaa. Eikö se ollut pois ihmisten ruoasta?
Kylmillä seuduilla ei ollut, oivalsivat tutkijat. Susi on aito lihansyöjä, mutta ihminen ei ole. Jos ruokamme energiasta yli 45 % on eläinproteiinia, sairastumme hengenvaaralliseen proteiinimyrkytykseen.
Tämä on ongelma kylmillä seuduilla. Riistaeläimissä on talvisin vain vähän rasvaa ja kasvistenkin kuoputtaminen jäätyneestä maasta on ajanhukkaa. Monet arktiset kansat pyytävät hylkeitä ja valaita rasvaa saadakseen, mutta Euroopan sisäosissa sekään ei ollut vaihtoehto.
Käytännössä jääkauden eurooppalaisten täytyi siis käyttää saaliistaan rasvaisimmat osat, jättää ylimääräinen liha syömättä ja lähteä taas metsälle. Lihaa riitti siis mainiosti susien tarpeisiin.
Kun koira kerran oli kesytetty, se levisi kaikenlaisiin ilmastoihin. Kesy susi taipuu karjapaimeneksi, vetojuhdaksi, sylinlämmittäjäksi ja vaikka koronaviruksen haisteluun.
Se kaikki on kuitenkin mahdollista, koska kauan sitten lumisissa maisemissa kulkeneilla esivanhemmillamme oli liikaa lihaa.
Maija Karala