Talvi tuo iloa ja valoa

0

Viime vuonna tähän aikaan nurmet vihersivät eikä lumesta ja pakkasesta ollut tietoakaan. Talvea ei tullut näille seuduille ollenkaan ja kun korona iski, tuntui, että maailmankirjat ovat täysin sekaisin.

Pandemia jyllää valitettavasti edelleen, mutta tunnelin päässä näkyy jo hiukan valoa rokotusten ansiosta.

Piristystä koronan varjostamaan elämään on tuonut kunnon talvisää. Kaikki näyttää paljon valoisammalta, kun on lunta maassa ja pakkaslukemia mittarissa. Talvinen sää innostaa myös ihan eri tavalla liikkumaan kuin monena aikaisempana vuonna, kun jalankulkuväylät ovat muistuttaneet luistinratoja ja taivaalta on vihmonut vettä tai räntää.

Meillä Suomessa saa edelleen liikkua vapaasti ulkona toisin kuin monissa muissa maissa, joissa koronan takia on asetettu hyvinkin tiukkoja rajoituksia. Ja kyllä me suomalaiset nyt liikummekin innokkaasti, myös täällä Uudessakaupungissa.

Puitteet ovat erinomaiset lähes kaikkiin talvisiin harrastuksiin. Luistelukenttiä sekä pulkkamäkiä riittää ja erinomaisesti hoidettuja latuja, niin helppoja kuin vaativiakin, löytyy joka puolelta. Kävelijöille on runsaasti reittejä ja nyt uskaltaa ulkoilla myös meren jäällä.

On se aika ainutlaatuista, kun esimerkiksi Pakkahuoneen rannasta voi hypätä jäälle ja lähteä talsimaan kohti lähisaaria. Monet myös päristelevät mönkijöillä tai moottorikelkoilla, jotkut hiihtävät omia latujaan. Kulkeepa jäällä miten hyvänsä, nautinto on suuri, sillä saaristomaisema talvisessa asussaan on kertakaikkisen upea.

Monen huonon lumitalven jälkeen tuntuu ihan ihmeelliseltä sekin, että pääsee luonnonladuille hiihtelemään niin usein kuin huvittaa eikä tarvitse pelätä, että lumet ovat huomenna sulaneet.

Ainoa ärsyttävä asia omalla kohdallani on se, että kun ikää on karttunut, pää ei tahdo kestää ja vähänkin jyrkemmät mäet hirvittävät. Ylös kyllä jaksan kivuta, mutta se alastulo.

Tähän on auttanut nykypäivän hokema, että ihmisen kannattaa välillä astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Niinpä kun ensimmäiset lenkit hiihdin golfkentän tasaisemmassa maastossa, päätin pelkoani uhmaten siirtyä Sorvakon pururadan mäkisemmälle reitille.

Voi hyvä ihme, miten jalat tutisivat ensimmäisissä laskuissa ja näytin taatusti lähinnä pyryharakalta auratessani alas. Mutta niin hauskaa se oli, että olen uskaltautunut samalle lenkille nyt useamman kerran.

Varmuuden vuoksi lasken jyrkimmät mäet edelleen auraten, ettei käy kuten tässä Pekka Lounelan runossa:

Kyllä vanhenemisen huomaa,

kun laskee mäkeä nuoruuden suksilla.

Ei kestä pää

sitä minkä suksi.

Ja ensiksi murtuu jalka.

Merja Halinen

vapaa toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here