Nukkekotielämää

0

Kirjoitin viime keväänä kolumnin, jossa pohdin kahden kuukauden poikkeuselon jälkeen asioita, joita kaipaan. Nimesin muistaakseni harrastukset, keikat ja ihmiset.

En osannut silloin edes kuvitella, että vielä seuraavanakin keväänä painisimme samojen kaipuidemme parissa, päivästä ja vuodenajasta seuraavaan. Ja että siitä odottamisesta ja ”vielä hetken” jaksamisesta tulisi niin tavallista, ettei enää edes tajua, miksi vähän koko ajan väsyttää.

Olen havainnut, että turnausväsymystä on nyt liikkeellä. Se lohduttaa: en olekaan ainut, jolla alkavat loppua keinot itsensä motivoimiseen. Kuten moni, myös minä olen viettänyt viimeisen vuoden aikana loputtomasti aikaa pääni sisällä, omassa seurassani, yrittäen löytää sieltä sitä kannustavaa ääntä, joka valaisi minuun toivoa ja pitäisi minut kiinni arkirutiinissa.

Olen mielestäni onnistunut siinä ihan kelvollisesti: teen ruokaa, käyn kävelyllä, pesen pyykkiä, nukun. Silti tuntuu hieman ontolta. Jotakin puuttuu.

Aloin listata asioita, joista olen saanut lohtua, iloa ja helpotusta tänä erikoisena aikana. Listalleni pääsi pieniä mitättömältäkin tuntuvia asioita, kuten vanhat lempisarjani, tutut ja turvalliset radio-ohjelmat, neulominen, kahvi, sauna, puhelut ja chatit. Kaikki ne ovat tärkeitä ja auttavat jaksamaan. Miksi silti tuntuu kuin eläisin päivästä toiseen nukkekodissa?

Kun elämästä otetaan pois ne hetket, kun tuntee olevansa elossa, kun saa tehdä itselle tärkeitä asioita tai viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, elämästä puuttuu melko olennainen asia: merkitys.

Ihminen tarvitsee tunteen siitä, että häntä tarvitaan ja että hän on osa jotakin. Eristäytyminen on luonnollisesti tehnyt tämän aika vaikeaksi, joten ei ihme, että tuntuu kuin olisi nukkekodin vanki.

Kysyin taannoin Instagramissa minua seuraavilta tutuilta ja puolitutuilta, mitkä asiat ovat olleet heidän korona-ajan henkireikiään ja sain ilokseni paljon vastauksia.

Kaikki ne ihmisten pienet, arkiset jutut lämmittivät mieltäni: korvapuustin leipominen, yksi hienompi olut aina perjantaisin, koiralenkit, oma rauhallinen koti jonka lattialla maata ja tuijotella kattoa, vaatteiden silitys, meditointi, sipsit, valokuvaus, avanto, metsä…

Helpotti kuulla, etten olekaan yksin, vaan oman pääni ulkopuolella on kokonainen maailma täynnä ihmisiä, joilla on tällä hetkellä ihan yhtä pienet ilonaiheet kuin minulla. Kokosin niistä sitten listan muidenkin iloksi ja hauskaa kyllä, sain sen tekemisestä elämääni pieneksi hetkeksi merkityksen tunteen.

Saana Viinikkala

toimittaja

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here