Runsaslukuisimpia hangen kulkijoita ovat hyppyhäntäiset, ja niistä etenkin lumihyppiäiset. Ne ovat muutaman millimetrin pituisia, siivettömiä hyönteisten sukulaisia. Niitä voi olla lumella niin paljon, että näyttää kuin joku olisi kaatanut hangelle tuhkaa.
Häirittynä hyppyhäntäiset singahtavat ilmaan kuin kirput. Loikkimisesta tulee niiden kansanomainen nimikin, lumikirppu. Hyppyhäntäiset eivät toki ole sukua kirpuille eivätkä ime verta. Ne ovat harmittomia lahoavan kasviaineksen ja sienirihmastojen mutustelijoita.
Hyppyhäntäiset, joita Suomessa esiintyy parisataa eri lajia, ovat ehkä kaikista paljaalle silmälle näkyvistä eläimistä runsaslukuisimpia. Niitä elää metsämaassa kymmeniä tuhansia neliömetrillä, mutta ne ovat niin pieniä, että harva niitä sieltä kesällä huomaa.
Hangella voi nähdä myös mönkiviä toukkia. Punaruskea “karvamato” on ruostesiiven toukka. Se on kevään ensimmäinen perhonen, jos toukat sellaisiksi lasketaan. Tumma ja karvaton toukka, jolla on kuusi lyhyttä jalkaa ja litteä pää kasvaa isona kovakuoriaiseksi. Esimerkiksi kesällä yleisten punamustien sylkikuoriaisten toukkia näkee keväthangella.
Lumella voi nähdä myös erilaisia kärpäsiä ja sääskiä, siivettömiä lumikorentoja ja pitkäkoipisia lukkeja.
Missä saalista, siellä on myös saalistajia. Usean eri lajin hämähäkit liikkuvat lumen päällä saaliinhaussa ja jopa kutovat lumen syvennyksiin verkkoja, joihin ne pyydystävät hyppyhäntäisiä.
Elämä keväthangilla on mahdollista, koska näillä eläimillä on elimistössään glyserolia ja muita pakkasnesteenä toimivia yhdisteitä. Ne estävät tappavien jääkiteiden muodostumista elimistön sisään. Paukkupakkasia ötökät eivät silti kestä, vaan mönkivät sään kylmetessä lumen alle suojaan.
Ruokaa on talvella vähän eivätkä olosuhteet ole muutenkaan kummoiset, mutta koska suurin osa hyönteisistä on talvet lepotilassa, kilpailuakaan ei ole paljon. Ei ole niin pientä ja ankeaa ekologista lokeroa, etteikö jokin otus sitäkin täyttäisi.
Maija Karala