Mehiläislajeja on maailmassa tuhansia. Osa rakentaa pesänsä yksin, toiset muodostavat pieniä yhdyskuntia, jotka kestävät vain kesän ajan.
Tarhamehiläinen ja sen lähisukulaiset ovat monessakin mielessä epätavallisia. Niiden valtavat yhdyskunnat elävät useita vuosia, ja ne osaavat prosessoida kukkien meden hunajaksi, jota ne säilövät pahan päivän varalle.
Sen mahdollistaa mehiläisten äärimmäisen monimutkainen käyttäytyminen. Sitä on tutkittu niin kauan kuin eläintutkimusta on ylipäänsä tehty, mutta yhä siitä löydetään uusia ja odottamattomia puolia.
Vaikka mehiläisten elämän yksikkö on yhdyskunta eikä yksilö, myös yksittäiset mehiläiset ovat hyönteisiksi epätavallisen älykkäitä. Niillä tutkitaan oppimista, persoonallisuuksia ja jopa masennusta. Ne kommunikoivat tanssilla toisilleen monimutkaisia asioita, kuten löytämiensä kukkien sijainnin.
Suuret, hunajaa varastoivat yhdyskunnat herättivät ihmisten huomion jo kivikaudella. Simpanssitkin osaavat kerätä hunajaa villimehiläisten pesistä ja jopa valmistaa työkaluja nimenomaan hunajan sutimiseen.
Kun ihmiset asettuivat aloilleen viljelemään maata, oli looginen askel rakentaa mehiläisille keinopesiä. Hunajaa oli niistä paljon helpompi kerätä kuin pitkin metsiä. Mehiläistarhaus kehittyi luultavasti Lähi-Idässä tai Egyptissä muutama tuhat vuotta sitten.
Vähitellen mehiläiset sopeutuivat kotieläiminä olemiseen. Kesymehiläiset puolustavat pesiään ja vaeltavat vähemmän ja tuottavat enemmän hunajaa kuin villit lajitoverinsa. Muutokset tekevät niistä mieluisia tarhattavia, mutta myös riippuvaisia ihmisistä.
Mehiläiset eivät ole kuitenkaan etääntyneet kovin kauas villeistä serkuistaan. Selitys tähän on se, että kesymehiläiskuningattaria on mahdotonta estää parittelemasta villien koiraiden kanssa siellä, missä niitä esiintyy, eli suurissa osissa Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa.
Suomi sijaitsee juuri ja juuri villin tarhamehiläisen levinneisyysalueen pohjoispuolella, eli meillä kukilla vierailevat yksilöt ovat kesyjä. Ne ovat muiden kukilla käyvien pörriäisten tapaan tärkeitä viljelykasvien pölyttäjiä, ja myös ne ovat kärsineet elinympäristöjen tuhoutumisesta ja ympäristömyrkyistä. Luonnon monimuotoisuudelle niiden merkitys ei kuitenkaan ole yhtä suuri kuin villien pölyttäjien.
Maija Karala