Ramppikuume meinasi pilata koko homman. 12-vuotiaan uusikaupunkilaisen Jere Pensikkalan oli määrä kiivetä tikkaille ja lausua Pikku Pietarin piha -kesäteatteriesityksen avaussanat, mutta viime hetkellä jännitys oli viedä nuoresta miehestä voiton.
– Mäenpään Jouko tästä muistaa edelleen joka kerta tavatessamme muistuttaa. Hän minut sinne lavalle lopulta sai maaniteltua, Pensikkala nauraa nyt, liki 30 vuotta myöhemmin.
Alkujännityksestä huolimatta ensikosketukset näyttämötaiteen maailmaan 90-luvun Uudessakaupungissa kolahtivat kasvavaan nuoreen kovaa. Ensimmäistä produktiota seurasi pian toinen ja kolmas, ja kohta kokemusta alkoikin olla useammasta harrastajaryhmästä ja ohjaajasta.
Pensikkala itse ajattelee, että olosuhteet luoville harrastuksille olivat Uudessakaupungissa tuolloin erityisen otolliset.
– Kaupungin kulttuuritoiminta oli aktiivista ja teatterin ympärillä oli paljon tohinaa. Teatterille muodostui tiivis nuorten porukka, josta tuli hyvin tärkeä. Yhtä merkittävä oli myös aikuisten verkosto siinä ympärillä. Esimerkiksi Tyrväisen Jukka , Meloksen Rauno , Nokkalan Raija ja Pena sekä Mäkelän Anitta olivat antamassa meille nuorille sekä vapauksia että vastuuta tehdä ja kokeilla, hän kiittää.
Nuorille rohkaisevan yhteisön voima oli erityisen tärkeä. Tuskin on sattumaa, että moni tuolloisesta teatteriporukasta on myöhemmin löytänyt ammatin kulttuurialalta.
– Siitä tietystä ikäryhmästä harvinaisen moni työskentelee jollain tavoin alalla tai ainakin sen reunamilla. Pikkukaupungin mittakaavassa se on aika merkittäväkin osa, Pensikkala miettii.
Hän itse suuntasi peruskoulun päätteeksi opiskelemaan Helsinkiin, Kallion ilmaistutaidon lukioon. Tähtäimessä oli vahvistaa teatterin tekemisen kokemusta ja saada ammatti näyttämöltä.
– Se on kieltämättä aika jännittävä ihmiskoe, kun samaan aikaan 150 vahvalla palolla itseilmaisuun orientoitunutta nuorta aloittaa opinnot. Itselläni startti meni niin överiksi, että unohdin käydä esimerkiksi kokonaan äidinkielen pakollisen ykköskurssin, kun haalin kaikki teatteri-ilmaisun kurssit ensimmäiseen 1,5 vuoteen, Pensikkala muistelee hymyä äänessään.
Vaikka 15-vuotiaalle muutos tutuilta kotikonnuilta suureen maailmaan oli kova, Pensikkala uskoo sen olleen hänen kohdallaan oikea ratkaisu.
– Alkuun helpotti, kun muutin vuoden aiemmin samaan kouluun lähteneen uusikaupunkilaisen kämppäkaveriksi. Toisaalta itselleni myös sopi paremmin se, että sain kohdata sen maailman jo niinkin nuorena, enkä vasta kolmea vuotta myöhemmin, jolloin se olisi iskenyt silmille ehkä vielä raadollisempana.
Uudenkaupungin teatteria hän ei jättänyt lukiovuosinakaan. Siinä, missä viikot kuluivat Helsingissä, viikonloppuisin treenit jatkuivat Crusellissa.
– Tuntui hyvältä, että ne kaksi maailmaa oli mahdollista yhdistää. Nautin molempien parhaista puolista.
Tuoreen ylioppilaan tie vei jatko-opintoihin Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiaan. Korkeakoulussa Pensikkala siirtyi lavalta näyttämön kulisseihin ja suuntautui esittävän taiteen sijaan tuotantoon.
– Jo lukiossa ymmärsin aika pian, että omat vahvuuteni eivät olleetkaan varsinaisesti näyttämöllä, vaan jossain muualla. Vuonna 2000 Taideakatemiassa aloittaessani tuottajan ammattinimikettä ei vielä suomalaisissa teattereissa ollut kovin laajasti käytössä, mutta nimenomaan tuotantoon halusin suuntautua, hän kertoo.
Ja tuottaa Pensikkala on sittemmin saanutkin. Valmistuttuaan hän aloitti vasta perustetun TEHDAS Teatterin tuottajana. Sieltä tie vei Turun kulttuuripääkaupunkivuoden tuotantokoordinaattoriksi ja lopulta Turun kaupunginteatterin hallintopäälliköksi vuonna 2012.
– Olin kaupunginteatterilla määräaikaisena koko myllerrysajan, kun piti saada hoidettua sekä teatterin yhtiöittäminen että peruskorjaus. Viihdyin siellä valtavan hyvin. Mutta sitten sattumalta, juuri, kun työsuhteeni oli vakinaistettu, kansallisooppera ja -baletti haki tuotantopäällikköä. Vaikka en ollut suunnitellut vaihtavani työpaikkaa, tämä työ oli liian kiinnostava ohitettavaksi.
Suomen kansallisoopperan ja -baletin tuotantopäällikkönä Pensikkala toimii johdon tukena erityisesti pitkän tähtäimen suunnittelussa. Hänen vastuullaan on osaltaan mahdollistaa oopperan ja baletin tuotannot.
Kansallisooppera ja -baletti työllistää yli 500 kuukausipalkkaista työntekijää ja tuhatkunta freelanceria. Vuosittain oopperassa nähdään keskimäärin neljä ensi-iltaa, baletissa kolme.
– Onhan siirtymä urani alusta, vasta ammattimaistuneesta teatterista tällaiseen organisaatioon ollut suuri. Tässä työssä kansainvälisyys oli yksi houkutteleva tekijä ja siitä olenkin nauttinut. Meille esimerkiksi striimatut esitykset olivat arkipäivää jo ennen koronaa, mutta viimeinen vuosi on suorastaan räjäyttänyt katsojamäärät. Katsojia on ympäri maailmaa.
Koronavuosi on tuonut luonnollisesti omat mutkansa suuren kulttuurilaitoksen arkeen. Esitykset ovat tauolla ainakin vielä kevään ajan, ja tuotantopäällikön katsekin on poikkeuksellisesti lähitulevaisuudessa.
– Jos normaalisti olisin parhaillaan suunnittelemassa kautta 2023–24, nyt katse on enemmän lähihetkessä. Teemme valtavasti töitä sen eteen, että teattereihin on turvallista tulla, kun salien ovet saadaan taas avata. Tällä hetkellä varaudumme toivottamaan yleisön tervetulleeksi jo elokuussa. Meillä on vahva luottamus siihen, että tästä selvitään, Pensikkala sanoo.
Kuka
Jere Pensikkala, 39
Suomen kansallisoopperan ja -baletin tuotantopäällikkö
Perhe: vaimo Pauliina ja Tove-kissa
Paras Uki-muistosi? Omat häät Wallilassa.
Ketä arvostat erityisesti? Peruskoulun opettajia, etenkin yläkoulussa.
Mitä odotat juuri nyt? Sitä, että maailma taas aukeaa.
Uusikaupunki on mahdollisuuksien kaupunki
Vaikka 12-vuotias ensimmäistä rooliaan jännittänyt Jere Pensikkala tuskin osasi arvata joskus vielä työskentelevänsä yhdessä Suomen suurimmista kulttuurilaitoksista, pitää Pensikkala Uudessakaupungissa alalle saamaansa potkua merkittävänä.
– Minusta Uki näyttäytyy edelleen sellaisena mahdollisuuksien kaupunkina, etenkin kulttuurin tekijöille itselleen. Toivottavasti nykyisistä nelikymppisistä löytyisi nuorille tukijoita samoin kuin meille aikoinaan. Olisi hienoa, jos kulttuuriin paloa tuntevat nuoret lähtisivät unelmaansa tavoittelemaan.
Itse hän ei enää lavalle haikaile. Tosin jos hänet jossain esiintymässä näkee, niin juuri Uudessakaupungissa, tutun muusikkoporukan järjestämissä Kesän ja Joulun Soundeissa.
– Kyllä Ugissa tulee muutenkin tasaisesti edelleen käytyä perhettä, ystäviä ja kummipoikaa tervehtimässä. Yleensä reissuun kuuluu myös ainakin kierros tai pari kaupungin läpi. Ja totta kai kesällä Pakkahuone munkkeineen.
Päivi Sappinen