Nyt ei ole normaali aika vuodesta, koska korona päätti toisin. Nyt kukaan ei ole yli vuoteen käynyt missään tai nähnyt ketään. Valtavat määrät juttuja jää suunnittelematta, kokematta ja kertomatta. Elämme torkkuvaiheessa. Olemme osa valtavan pitkää maratonjuoksua, jossa väliä on vain kestävyydellä ja sinnikkyydellä.
Korona-aika on kutistanut elämänpiiriä ja suurimmaksi kysymykseksi viikko toisensa jälkeen nousee se, mihin aikaan kävisi kaupassa, jotta siellä olisi mahdollisimman vähän muita asiakkaita. Vai tilaisiko sittenkin kahvimaitonsa kauppakassipalvelun kautta?
Ihmisillä on ikävä näennäisen tyhjänpäiväistä keskustelua ja satunnaisia kohtaamisia. Sellaisia muka merkityksettömiä hetkiä tuttujen ja tuntemattomien kanssa, joissa keskustellaan vaikkapa säästä tai renkaidenvaihdosta. Ylipäätänsä on ikävä sellaista ylellisyyttä kuin päämäärätön vetelehtiminen kahviloissa, ravintoloissa ja kaupoissa.
Tällä hetkellä tavallisiin asioihin ryhtyminen vaatii etukäteistsemppausta ja henkistä valmistautumista. Koronan uhan värittämässä mollivoittoisessa elossa nimittäin minkä tahansa aikaansaaminen vie enemmän aikaa kuin aikaisemmin.
Korona-aikana monen alan asiantuntijoiksi itsensä kohottaneet tahot huutavat sosiaalisen median alustoilla mielipiteitään. On kuitenkin vaikea olla kovaan ääneen jostakin jotakin mieltä, kun tuntuu, että asioista on tullut yhdentekeviä.
Työpaikan ideapalaveritkaan eivät enää tuota täysin yliampuvia ja laukalle lähteviä juttuideoita. Ajatukset eivät nouse lentoon, koska ne eivät pääse totutulla tavalla törmäilemään muiden orastavien idearaakileiden kanssa. Korona on tasannut arjen ja kaikkihan sen tietävät, ettei tasaisuudessa synny oivalluksia.
Koronakisan maaliviivaa ei vielä näy, tai jos näkyykin, niin se tuntuu lipuvan jatkuvasti kauemmaksi. Toistaiseksi elämä jatkuu epävarmuudessa ja pelin jatkuvasti muuttuvien sääntöjen noudattamisessa.
Pitkän juoksumatkan loputtoman pituisen loppusuoran taivaanrannassa väläytellään kuitenkin ehkä enteitä rajoitusten purusta. Paluu kohti tavallisempaa arkea on mahdollista. Ainakin ehkä, jos vain kaikki jaksavat vielä pinnistää ja ponnistella.
Ennen kuin päästään sen maaliviivan yli, voivat jalat olla jo pahastikin maitohapoilla. Onko maaliviivan ylityksen jälkeen luvassa täydellinen väsähdys vai kirmaako väki vielä riemuissaan kohti kunniakierrosta? Uskalletaanko vielä tavata torilla?
Katja Kaartinen
toimittaja