Unohdan hoitaa, kastella, lannoittaa ja jutella. Paitsi joskus muistan kastella oikein tuplasti, eikä sekään empiirisen tutkimukseni perusteella kovin hyvää kasveille tee.
Viime keväänä, kuin taikaiskusta, terassille talvehtimaan jääneestä ruukusta pungersi valon lisääntyessä ylös jotain vihreää. Joku rikkaruoho varmaan, ajattelin, ja olin jo kippaamassa koko komeutta kompostiin, kunnes takaraivossani piipahti ääni joka vinkkasi, että kyseessä saattaisi olla laiskuuttani ruukkuun jättämäni hortensian uusi tuleminen.
Otin välittömästi puhelun hortonomi-linjalle, eli äidilleni, ja äimistelimme yhdessä, miten jotain näin hämmästyttävää on saattanut tapahtua juuri minun rönsyilevässä puutarhassani. Jotkuthan yrittävät talvehdittaa hortensiaa kaikin konstein siinä välttämättä koskaan onnistumassa. Ja sitten meikäläinen, ihan vain omaa vetelyyttään, jättää ruukut pihalle ja kappas – tapahtuu laiskan puutarhurin ihme!
Röyhistelin tietysti rintaa talvehtineine hortensioineni, vaikka todellisuudessa en ymmärrä puutarhanhoidosta yhtikäs mitään. Olen liian suurpiirteinen, turhan kärsimätön ja saan kukista ihottumaa. Ja silti, kun valmiina taimena ostamani amppelitomaatti pullauttaa ensimmäisen punaposkisen tomaatin kypsäksi, iloitsen kuin pieni lapsi. Minä onnistuin!
Olenkin huomannut, vähän itseltänikin vaivihkaa, kiikuttavani joka kevät terassille yhä useamman kukkapurnukan, amppelin ja istutuksen. Taimimyymälässä esitän puolisolleni kysymyksiä, kuten “mites toi lobelia?” ja “meneeköhän tää amppemansikka siinä paahteessa?”, aivan kuin hänellä olisi asiasta sen kummempaa tietoa tai mielipidettä kuin minullakaan.
Joka kevät lastaan toiveikkaana kuitenkin autonperään yhä useamman taimen – jospa tänä vuonna oppisin viimein näiden salat!
Vielä en ole oppinut. Olen edelleen turhan laiska puutarhuri, enkä todellakaan pysty sisäistämään eri kasvien sielunelämiä, kuten vaikka äitini, joka jostain muistinsa syövereistä kaivaa aina vastaukset, oli kyseessä sitten pelakuu tai pottu.
En tiedä, onko se tämä ikä, korona vai mikä, mutta selvästikään en ole luovuttamassa, vaikka viherpeukalo olisi kuinka juurtunut keskelle kämmentäni. Viime viikonlopun räntäsateisena iltapäivänä, kun elohopea jaksoi tuskin kurkottaa edes plussalle, eksyin puutarhamyymälään “ihan vain katselemaan”.
Lopputulemana raahasimme autoon lajitelman yrttejä, kukkia, ruukkuja ja puutarhahanskoja. Niin, ja yhden pienen kasvihuoneen. Ihan sellaisen seinustalle laitettavan vaan. Niin kuin kokeeksi.
Ehkä tämä on viimein se vuosi, kun opin tämän homman.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja