Osattiin ennen internettiäkin. Työnnettiin ilkeitä lappusia postiluukuista, vakoiltiin naapureiden veden käyttöä ja lankapuhelimella soitettiin nimettömiä uhkauksia. Mutta nykypäivänä jokaisella on oma sähköinen noitarumpu, jolla voi viestiä vihapostia ajatuksia nopeammin.
Tv-vuosinani läheteltiin toimitukseen vielä vain kirjeitä ja kakkapaketteja. Siihen aikaan lähettäjän oli nähtävä vaivaa. Hankkia paperia, kynä, kirjekuori, postimerkki ja piti vielä viedä solvaus postilaatikkoonkin.
Haukkumakirjeet erottuivat helposti, sillä yleensä käsiala oli huono tai tikkukirjaimia, eikä lähettäjän nimeä missään. Sisältö oli tikariniskuja, nyrkkirautaa, myrkkysoppaa. Oli päiviä, jolloin sattui sieluun, ei niinkään sisältö, vaan, että joku halusi toiselle oikeasti paljon pahaa. Mutta silloin ei vielä uhattu tappaa.
Mielenkiintoinen lukunsa olivat pervot, jotka pyysivät korkokenkiä ja pikkuhousuja. Yksi, sinnikäs tyyppi kerjäsi käytettyjä sukkahousuja. – Olen konttoripäällikkö naisvaltaisessa yrityksessä eikä kukaan arvaa minun käyttävän sukkahousuja, hän kirjoitti.
Häiriköt ja hörhöt aktivoituivat täyden kuun aikaan ja varoittivat vedenpaisumuksesta, maanjäristyksestä, ufoista, pedon merkeistä… Nykyään kai varoittavat salaliitoista.
Monet katsojat uskoivat ankkureiden esittävän omia mielipiteitään tai jakavan poliittista agendaansa ja palaute oli sen mukaista. Tämä omituinen uskomus näyttää yhä elävän myös ”faktojen jälkeisessä maailmassa”.
Sain ilkeiksi tarkoitettuja kortteja, mutta mielestäni ne olivat vain hassuja kuten: Miksi sinulla on aina vasen hiha rypyssä? Miksi et pane suutasi kiinni lauseiden välissä? Naamasi on niin vino, että sinulla on amalgaamimyrkytys. Irvistelet tekohampailla.
Lopuksi hauska muisto lankapuhelinajoilta. Juuri ennen lähetystä, puhelin pärähti ja oletin sen olevan jotakin tärkeää. Pienen pojan ääni kysyi: – Onko tämä oikeasti uutisissa? Vastasin, että kyllä, kyllä. – Voisitko sinä vilkuttaa minulle? Hellyttävä pyyntö, mutta mahdoton toteuttaa. – Tee jotakin, jotta tiedän juuri sinun vastanneen, hän aneli. – OK. Minä siirrän pikkurilliäni loppukuvassa ja niin tein. Vuosien kuluttua eräillä messuilla tuli luokseni komea korsto: – Minä olen se pikku poika, joka sinulle soitti vuosia sitten.
Pirkko Arstila
toimittaja, free lancer