Lainaus on Maire Soiluvan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta Ääni isovanhemmille. Siinä isovanhemmat kertovat kokemuksia ja näkemyksiä, joista kamelinröyhtäysvertaus on yksi.
Olen samaa mieltä, niistä röyhtäyksistä. Oman aikani Suuri röyhtäys oli Anna Wahlgrenin Lapsikirja, joka monille meistä 1980-luvun äideistä oli lastenhoidon raamattu.
Harmi, että Wahlgrenin maine kasvatusguruna meni, kun hänen tyttärensä Felicia Feldt kertoi oman versionsa suurperheen elämästä. Se, että perheessä kaikki ei ollut hyvin ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö monet asiat olisi olleet ja että kaikki, mitä Lapsikirjassa sanotaan, voitaisiin leimata valheeksi.
Se, mikä minuun teki aikoinaan vaikutuksen oli Wahlgrenin tapa suhtautua lapsiin. Siihen asti lukemissani lastenhoito-oppaissa lapsi oli hoidon ja kasvatuksen kohde, olio, johon vanhemmat kauhoivat tietoa ja hyviä tapoja kuin tyhjään astiaan. Wahlgren antoi lapselle ihmisarvon alusta asti, kunnioitti lapsen tunteita ja näki lapsen itsenäisenä toimijana, joka etsi vuorovaikutusta ympäristön kanssa, tulkitsi aikuisten viestejä ja yritti koko ajan saada selville, kuinka tässä maailmassa ollaan.
Tämä on minun mielestäni erinomaisen kallisarvoinen ajatus: aikuinen näyttää, kuinka täällä eletään. Aikuisen velvollisuus on olla johdossa.
Nykyiset kamelinhenkäykset puhaltavat usein toiseen suuntaan. Paitsi, että lapset ovat perheiden keskipisteitä, he joutuvat myös päättämään asioista, jotka kuuluisivat aikuisille.
Mitä syödään, minne mennään viikonloppuna, mitä siellä tehdään, kenen kanssa, saako äiti istua tähän, saako isä puhua naapurin kanssa, ostetaanko uusi sohva, hankitaanko koira tai pikkusisko ja mikä sille annetaan nimeksi?
Omasta mielestään vanhemmat ovat kysyessään ehkä reiluja ja tasa-arvoisia, lapsen näkökulmasta pelottavan avuttomia ja toistaitoisia. Miten pieni ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi sellaisen aikuisen seurassa, joka ei selviä edes yksinkertaisista asioista ilman, että kysyy lapselta neuvoa?
Kasvatusoppaita kirjoitetaan, trendejä tulee ja menee. Lapsista kasvaa onneksi useimmiten kelpo aikuisia, niistäkin, joita syötettiin lusikalla lähemmäs kouluikää. Ja niistä, meistä, joita itketettiin yksin, nälkäisenä ja hädissään tuntikausia oman aikansa kasvatusguru Arvo Ylpön ohjeilla. Monet asiat, jotka omassa lapsuudessani olivat kunnon kasvattajan merkkejä, johtaisivat nyt lastensuojeluilmoitukseen.
Tietysti on hyvä, että lapsia halutaan suojella kaikelta pahalta, mutta se ei saa kääntyä tarkoitustaan vastaan. On hätkähdyttävää nähdä vanhempia, jotka pelkäävät omia lapsiaan. Pieniä lapsia.
Miksi?
Pirkko Varjo
Kirjoittaja on vapaa toimittaja