Todennäköisimmin sisiliskoja löytää sieltä, missä niitä on edellisvuosinakin näkynyt. Sisiliskot eivät nimittäin ole mitään seikkailijoita.
Ne viettävät noin vuosikymmenen mittaisen elämänsä samalla pienellä elinpiirillä, johon kuuluu hyvä paistattelupaikka, piilo johon livahtaa vaaran uhatessa, talvehtimiskolo ja pieni laikku sopivaa maastoa hyönteisten ja hämähäkkien metsästykseen.
Sisilisko on helppo tunnistaa, sillä suurimmassa osassa Suomea se on ainoa jalallinen lisko.
Vaskitsakin on lisko, mutta sillä ei ole jalkoja. Vesilisko ja rupilisko (uusilta nimiltään manteri ja rupimanteri) ovat liskonmuotoisia, mutta ne ovat pyrstösammakoita, todellisuudessa lähempää sukua sammakolle kuin sisiliskolle. Ne tunnistaa esimerkiksi suomujen puuttumisesta.
Täällä Lounais-Suomessa sisiliskolla on kuitenkin lähilaji. Harvinaisena paahteisilla, hiekkaisilla paikoilla esiintyvä hietasisilisko on hyvin sisiliskon näköinen. Se on tukevatekoisempi ja sen selässä on useimmiten riveittäin tummia, keskeltä vaaleita silmätäpliä. Nyt keväällä koiraat ovat kyljistä heleän ruohonvihreitä.
Sattumalta kohdalle osunut lisko on kuitenkin lähes aina sisilisko. Hyvällä paikalla sisiliskoja voi olla tiheässäkin, eivätkä ne karsasta lajitoverien seuraa. Ne jopa paistattelevat päivää osittain toinen toistensa päällä makoillen.
Sisiliskokoiraat heräsivät kevääseen ensimmäisinä jo huhtikuun alussa. Pian niiden perässä tulivat poikaset. Pulskat naaraat kömpivät esiin vasta näinä päivinä.
Toukokuussa, kunhan naaraat ovat ehtineet kunnolla herätä, ovat vuorossa liskojen kevätriennot. Niihin kuuluu paljon puremista ja vauhdikasta kiemurtelua. Koiraat purevat niin toisiaan kuin naaraitakin, ja naaraat torjuvat ei-toivotut kosijat puremalla takaisin.
Koska liskot löytyvät aina samasta paikasta, niiden elämän menoa voi helposti seurata eri vuodenaikoina. Värityksen erojen avulla yksilöitäkin voi oppia tuntemaan ja huomata, että liskojenkin elämässä on paljon enemmän kuin päältä katsoen arvaisi.
Maija Karala