Harvinainen heinätavi

0
Heinätavi on rehevien lintuvesien harvinainen laji.

Sorsilla on nyt pesimäpuuhat käynnissä. Räpyjäjalkoja on hämmästyttävän monta eri lajia, etelän merenlahtien punasotkasta tunturijärvien pilkkasiipeen, puhumattakaan kaikkialla viihtyvistä telkistä ja sinisorsista. Yksi harvinaisemmista on veikeä heinätavi, joka Suomessa kuuluu sekä uhanalaisten lajien että riistalintujen listalle.

Heinätavi kelpuuttaa elinympäristökseen vain kaikkein vehreimmät merenlahdet ja lintujärvet. Se kaipaa reheviä rantaniittyjä ja kortteikkoja, jotka ovat viime vuosikymmeninä vesien rehevöitymisen ja umpeenkasvun vuoksi vähentyneet.

Vähentynyt on lintukin. Korean sorsalinnun pesivien parien määräksi arvioidaan vain vähän toista tuhatta paria, kun vielä viime vuosituhannen lopulla se oli 3500 parin tienoilla.

Elinympäristöjen hupenemisen lisäksi arvellaan, että kantaa on kurittanut metsästys muuttomatkan varrella. Tämä sorsa voi nimittäin lentää talveksi Afrikkaan asti.

Kuten moni uhanalainen vesilintu, heinätavikin on edelleen riistalaji. Luonnonsuojelujärjestöt ovat jo vuosia kampanjoineet sen puolesta, ettei uhanalaisia lajeja metsästettäisi.

Vaikka metsästys ei olisikaan uhanalaisuuden pääsyy, ei se ainakaan asiaa auta. Jos pesimäikäisiä naaraita on vain viitisensataa, voi yhden menestyksekkäästi lisääntyvän yksilön menetyskin olla kova isku.

Keväisessä juhlapuvussaan heinätavia ei ole aivan helppo sekoittaa mihinkään muuhun vesilintuun. Se on nimittäin ainoa, jonka silmän yli ja kaulaa alas kulkee kirkas valkoinen juova.

Naaraat ja arkipukuun vaihtaneet koiraat on huomattavasti hankalampi erottaa muista ruskeista sorsista. Silloin heinätavi muistuttaa kovasti naarastavia, mutta on hieman isompi ja vaaleampi. Höyhenpuvun täplät ovat myös isompia ja nokan tyvellä oleva vaalea täplä kirkkaampi kuin tavilla.

Yhdennäköisyys tavin kanssa on siis melkoinen, mikä on yllättävää, sillä heinätavia ei nimestään huolimatta luokitella samaan sukuun tavin kanssa. Sen sijaan heinätavi on läheistä sukua komeanokkaiselle lapasorsalle.

Vaikka eläinten sukulaisuussuhteita voidaan päätellä niiden ulkonäöstä, menetelmä on kaikkea muuta kuin pomminvarma. Evoluutio tapahtuu usein pyrähdyksinä: samannäköisten lajien joukosta yksi voi nopeasti muuttua toisenlaiseksi samalla, kun muut pysyvät päällisin puolin kantamuotojensa näköisinä. Näin on ehkä käynyt lapasorsan tapauksessa.

Dna-menetelmät ovatkin paljastaneet, että monet ulkonäköön perustuneet vanhat näkemykset eläinten sukulaisuussuhteista olivat aivan hakoteillä. Myös käsitys sorsien sukulaisuussuhteista ja samalla niiden tieteelliset nimet ovat edelleen muutoksessa.

Maija Karala

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here