Suomi on liian läheinen ja Kyproksenkin nykytilanne luisunut jo kaikkien käsistä, joten palaan menneeseen. Vuonna 1964 läksin suomalaisen YK-pataljoonan mukana turvaamaan rauhaa Kyprokselle.
Olimme molempien osapuolien, kreikkalaisten ja turkkilaisten suosiossa ainakin heti esiinmarssimme jälkeen. Suoritimme sen polkupyörillä saaren halki alkukaranteenin jälkeen Larnacasta Nikosiaan.
Menettelytapamme poikkesivat muutoinkin englantilaisista, jotka siihen saakka olivat pitäneet siellä komentoa. He kulkivat seinänvieriä pyssyt tanassa, kun taas suomalaispartiopari käveli keskellä katua aseet piipusta olalla Isontalon Anttia ja Rannanjärveä laulaen.
Tehtävämme oli vihreällä linjalla, rajavyöhykkeellä valvoa osapuolten pysymistä omissa asemissaan. Siitä esimerkkinä yksi ”neuvottelutapa”: Lapin läänin liikkuvan poliisin ylikonstaapeli Osku, (jääköön sukunimi mainitsematta), YK-joukoissa upseeri komentovastuussa, käytti poliisin toimintatapaa.
Toinen osapuoli oli yön aikana siirtänyt taistelupesäkettä lähemmäs. Osku kailotti megafonilla: ”Jos ei pesäkettä palauteta takaisin, autan sen siirtämistä singolla.” Asia tuli selväksi kerralla. Nykyisin vain neuvotellaan siitä, josko edes neuvotellaan.
Valdemar Takaperko
kriisinhallintaveteraani