– Te kaksi, puuskahdan, teidän pitäisi saada oma teeveeshow. Tylli & Tölli Late Night.
Sitten muistutan villeille serkuksille, että minä en ole enää mikään nuori tyttö ja että minua väsyttää armottomasti.
Peittomylläkän uumenista ilmestyy kaksi vihreänharmaata silmää. Tylli tuijottaa minua suopeasti.
– Katso. Sinä pääset jo pian aloittamaan uuden elämän Nangijalassa.
Sisso.
Sitä sietää miettiä.
Nangijala on se paikka, jonne Astrid Lindgren lähetti kaksi pientä poikaa kirjassa Veljeni Leijonamieli. Kuoleman jälkeinen paikka, taivaaksikin sellaista kutsutaan. Ja minä sitten sinne, pian.
Tylli on ihan oikeassa. Hänen seitsenvuotiaan näkökulmastaan minä olen vanha ja vanhat kuolevat pian. Ajatusta ei voi millään tavalla kiistää ja siinä uupumuksen tilassa matka Nangijalaan tuntuu minustakin lyhyeltä.
Mietin hautajaisia, omiani. Toivon, aivan ehdottomasti toivon, että Tylli ja Tölli ovat siellä vieraina. Niin on oikein ja parasta. Ja vaikka en sitten enää voi kysyä heiltä jälkeenpäin oliko kivaa, niin ehkä he muistaisivat, miten tapani oli tehdä niin ja kysyisivät itse. Oliko kivat hautajaiset?
Suomalaiset hautajaiset tosin ovat usein kaikkea muuta kuin kivoja. Meininki on hirveän totista ja mustaa. Edes kukkia ei saisi tuoda, usein toivotaan vain yhtä ruusua.
Tämä kukkajuttu ei mene päähäni ollenkaan. Omalle perheelleni olen sanonut jo monta kertaa, että kukkia on oltava ja paljon. Jos siinä asiassa nuukailevat niin ei hyvä seuraa.
Miten kaunis ajatus tulla peitetyksi kukkiin.
Jos haluaa, että kaikki menee juuri niin kuin on toivonut, on parasta suunnitella ja maksaa omat hautajaiset etukäteen. Se on täysin mahdollista ja tiedän, että jotkut tekevät niin.
Pitäisikö? Muuten voi käydä kuten pahasti pelkään, että kuolinilmoituksen värssyksi valitaan joku luokattoman huono ja banaali tekele.
Et paljon pyytänyt ja kaikkesi annoit ja siitäs sait.
Jonkun muistokirjoituksenkin voisi laatia, sitä tuskin kukaan muu freelancerille tekee. Luen aina muistokirjoitukset ammattiliiton lehdestä ja voin vakuuttaa, että kuolleet toimittajat ovat järjestään pidettyjä työtovereita, kelpo puolisoita ja mitä pätevimpiä ammatissaan. Siihen joukkoon olisi kunnia kuulua.
Vierashuone hiljenee viimein. Istun paikoillani vielä pitkään, en uskalla nousta etten herätä vasta uneen matkalla olevia lapsia.
Uneen tai Nangijalaan, matkalla aina ollaan, hetki hetkeltä lähempänä.
Pirkko Varjo
kirjoittaja on vapaa toimittaja