Jalkapallopomot ovat monta kertaa osoittaneet, kuinka vieraantuneita he ovat tavallisen kannattajan elämästä. Lajiliittojen korruptio on ollut jo pitkään tiedossa, mutta osataan sitä seuroissakin.
Viimeinen niitti oli Euroopan Superliiga, jonka kaksitoista maanosan suurseuraa ilmoittivat perustaneensa. Hanke kaatui jo pari päivää myöhemmin, kun kuusi englantilaisseuraa vetäytyi hankkeesta. Myös Italiassa ja Espanjassa jättiläisten oma sarja herätti vastustusta.
Seurapomot olivat rahan kiilto silmissään pohtineet, miten voisi tehdä enemmän rahaa, mutta unohtivat jälleen omat kannattajat. Se ei toki ole ensimmäinen kerta. Esimerkiksi Englannissa – lajin synnyinmaassa – on kauhisteltu pitkään ottelulippujen hintoja.
Manchester United on yksi maailman suurimmista urheilubrändeistä. Se tunnetaan kaikkialla maailmassa, vaikka edellisestä mestaruudesta on jo kahdeksan vuotta.
Ulkomaiset televisiosopimuksen ja brändin kiillottaminen ovat olleet tärkeämpiä kuin paikallisten fanien muistaminen. Vaikka superliiga ainakin väliaikaisesti kuopattiin, halusivat ManU-fanit osoittaa, että seura on heille tärkeä. Mielenilmaus tosin karkasi käsistä, kun kannattajat tunkeutuivat kentälle ennen ManU:n ja Liverpoolin kohtaamista.
Myös Liverpool olisi liittynyt superliigaan. Näiden kahden seuran kohtaamiset ovat yleensä ”elämää suurempia” ja yksi salaisuus piilee siinä, että niitä ei ole liikaa kaudessa. Uudessa liigassa suuret seurat pelaisivat jatkuvasti vastakkain.
Vielä suurempaa vahinkoa liiga olisi tietysti tehnyt niille seuroille, jotka jäisivät ulos. Suomalaiselle satunnaisesti pelejä seuraavalle ManU-kannattajalle viikottaiset ottelut Barcelonaa tai Juventusta vastaan kelpaavat, mutta manchesteriläiselle Johnnylle maanantai-illan koitos Burnleytä vastaan on todennäköisesti paljon tärkeämpi, koska joukkue on tuttu jo vuosien takaa.
Palloilussa mestaruuden jälkeen suurimmat tunteet koetaan yleensä sarjataulukon toisessa päässä. Viime kierroksilla varmistunut sarjapaikka tai toisaalta nousu takaisin liigaan ovat ikimuistoisia hetkiä.
Monen Valioliiga-seuran omistajat tulevat arabimaista tai Yhdysvalloista, missä vastaavaa urheiluromantiikkaa ei ole. Kaikki Amerikan suuret liigat ovat suljettuja sarjoja, joista voi pudota vain konkurssilla tai muuttamalla toiselle paikkakunnalle.
Suomessakin on nähty vastaavaa. Jääkiekon toiseksi korkein sarjataso – uusikaupunkilaisillekin takavuosilta tuttu – Mestis on näivettynyt epäkiinnostavaksi sarjaksi, jossa mestaruudella ei ole yhtä suurta merkitystä, kun ylös ei voi nousta.
Jääkiekossakin on yritetty monta kertaa eurooppalaisia suursarjoja, mutta kun edes Mestarien liiga ei tahdo kiinnostaa, tuntuu se kaukaiselta ajatukselta.
Sveitsiläiset ja ruotsalaiset huippuseurat eivät kiinnosta yhtä paljon kuin se tuttu ja turvallinen SaiPa tai Tappara, jota vastaan on vuosikaudet taisteltu.
Muutenkin koronapandemia on nostanut paikallisuuden arvostamista. Miksi urheilussa pitäisi kulkea toiseen suuntaan?
Risto-Matti Kärki
tuottaja