Tapahtui Sorvakon sillan eteläpuolella. Olin käynyt lenkillä pururadalla, jonne ajoin tapani mukaan autolla. Pois lähtiessä olo oli metsäterapiasta seesteinen, ja päätin vilkaista katuosuutta, jota en ennen ollut ajanut. Matelin autolla eteenpäin katsellen taloja ja niiden pihoilla olevia istutuksia.
Yhtäkkiä huomasin viereisellä tontilla miehen juoksevan. Tämä otti oikein ritolat. Hitaasti ajaessani ehdin ihmetellä kiristyneitä leukaperiä ja tuskaista katsetta – joka oli kiinnittynyt minuun. Juoksija syöksyi autoni eteen ja pysäytti. Olin varma, että nyt joku on kuollut tai vähintään saanut sairaskohtauksen.
Avasin auton ikkunan kuullakseni, mikä on hätänä. ”Tiedätkö, että sinä ajoit äsken pyörätietä pitkin?” Ei, en tosiaan tiennyt. Tien pätkä vaikutti ihan tavalliselta ajotieltä, ja asiasta kertova liikennemerkki oli jäänyt huomaamatta. Kerroin, etten missään tapauksessa tarkoituksella rikkonut liikennesääntöjä.
Mies ei uskonut minua. Samanlainen punainen auto oli kuulemma nähty useasti ennenkin ajavan ohi. Vannoin, ettei kyseessä ollut minun ajoneuvoni, sillä liikuin niillä kulmilla uutena ukilaisena ensimmäistä kertaa. Heppu innostui vastauksestani: ”Eikös sitä silloin, jos ollaan oudolla seudulla, pitäisi noudattaa erityistä varovaisuutta ja katsoa tarkkaan liikennemerkit.”
Totta tämäkin, mutta muistutin erittäin maltillisesta nopeudestani. En mielestäni aiheuttanut riskitilannetta. Sain kuulla luennon pyörätiellä ajon vaarallisuudesta – siinä voi mennä lasten henki. Totta. Mutta en tosiaan ajele pyöräteillä tarkoituksella, yritin taas muistuttaa. Kysyin, onko tällä keski-ikäisellä miehellä itsellään takana täysin virheetön ajoura. Eikö ole tullut vahingossa tehtyä yhtään rikettä.
Emme päässeet asiassa puusta pidemmälle. Mitä tahansa vastasin, tämä korttelipoliisin ja kansakouluopettajan risteytys löysi jotain huomautettavaa. Vaikutti siltä, että hän olisi halunnut antaa minulle kotitehtäväksi kirjoittaa sata kertaa älä aja pyörätiellä autolla.
Hermoni alkoivat kiristyä. Aloin jopa kiroilla. Minä joka olen open hommissa amispoikien ja kotona teinityttären kanssa jalostunut niin, etten juuri sellaiseen sorru.
Mutta mikään tässä maailmassa ei ollut valmistanut minua siihen, miten suhtautua suomalaisen miehen mielipahaan, kun olin ajanut liikennesääntöjen vastaisesti pyörätietä pitkin hänen reviirillään.
Taivastelin isoon ääneen, että mihin tämä maailma on menossa, kun isolla aikamiehellä ei ole muuta tekemistä, kuin tällainen kyttääminen ja nalkuttaminen. §@#&*tana.
Minua kuriin ja ojennukseen vaativa miekkonen seisoi edelleen autoni vieressä valmiina jatkamaan sananvaihtoa, mutta päätin nostaa kytkintä. Hän mylvi perääni ilmoittavansa rekisterinumeroni poliiiisille.
Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että älä aja autolla pyörätiellä.
Virpi Adamsson