Nyt tuo kauan odotettu rakennus on purku-uhattu. Sen betoniperustaan ehkä kuitenkin jää sinne kätketty kuparilieriö, jonka sisällä on silloista tietoa, esim. päivän sanomalehti sekä kolikkorahoja. Paljon nuorempi rakennus poistuu, mutta vanha jatkaa kirjastona, entistä ehompana tiedon ja taidon valon jakajana.
Noin viisi vuotta aiemmin lähdin pieneltä kyläkoululta, kun se oli siirtymässä uusiin tiloihin. Pääsin pienestä ahtaasta suureen ahtaaseen. Koulumatkaa ei enää voinut kulkea kävellen vaan täydessä linja-autossa. Siinä ei laulaminen olisi tullut mieleenkään, mutta yksinäni maantietä kotiin kävellessä oli välillä laulukin kuulunut.
Ääni oli kantautunut satojen metrien päähän avoimesta ikkunasta opettajan korviin. ”Ei pikku pojan sovi tuollaisia lauleskella”, opettaja torui. Pieni polku -laulu oli ollut esitysvuorossa. ”Monta kertaa siell’ tyttöni kanssa, kuljin loisteessa kultaisen kuun”. (Jo viisivuotiaana olin istunut gramofonin vieressä kuunnellen ja ihmetellen pyörivästä levystä lähtevää ääntä.)
Mutta nykyhetkeen ja lähelle toria. Kauppamatkalla ilmoitin vaimolle, että maskin takana kaivattiin jäätelönautintoa, kesän tai kevään ensimmäistä. Laadulla ei olisi niin väliä. Mieleen tuli vuosien takainen valintatilanne kioskiluukulla.
Useasti olin valinnut Pieni romanssi -nimisen tötterön, mutta kerran myyjätär ilmoitti kuin pahoitellen, että sellainen oli loppunut. Vaimon ostaman vanhanaikaisen vaniljajäätelön hieno maku häivytti vanhat toriajan muistot. Tori oli autio ja näytti sekin odottavan viruskuukausien päättymistä. Tötterö oikeassa kädessä ja vasen ohjauspyörässä ajoin tottuneesti valoristeykset ja kääntymiset. Jäätelötötteröä ei mainita kiellettyjen oheislaitteiden luettelossa.
Tämä toukokuu on minulle yhdestä syystä hyvin erityinen. Kuuteenkymmeneen vuoteen en ole kokenut toukokuista kevättä syntymäseudullani. Nyt olen nähnyt kiurunkannukset ja vuokot sekä kuullut pienten ja isojen lintujen ensikonsertit. Harmaa talven painama maa on muuttunut vihreäksi.
Tuntui samalta kuin aikoinaan silloin, kun uudet kirjavaraitaiset matot oli levitetty tuvan lattialla kevätsiivouksen jälkeen. Olen saanut seurata koivujen silmujen avautuvan herkin hiirenkorvin keväisen sateen jälkeen ja tuntenut uuden elämän puhtaan tuoksun.
Katsoin ihan läheltä tutun koivun ohutta siroa oksaa. Se oli kuin vihreällä koristeltu helminauha. ”Joitakin päiviä olette jo nähneet auringon ja jokaisena aamuna saaneet siltä uutta kasvuvoimaa. Koivuemon ravitseva mahla virtaa suonistossanne. Ihan kohta te olette täysikokoisia ja valmiita täyttämään tehtävänne, te tässä alimpina ja monet tuolla ylimmillä oksilla. Kasvakaa kesän tuulissa iloisesti kohisten ja nostakaa koivunne latva entistä korkeammalle”.
Jätin kertomatta, että niillä on edessään syksyn koleat tuulet ja öitten kylmät, jotka lopulta pudottavat ne kellastuneina ja hyödyttöminä alas maahan niin alemmilta kuin kaikkein korkeimmalla keikkuneiltakin oksilta.
Toukokuu on minulle vuoden mieluisinta aikaa, uuden elämän heräämisen aikaa kaikkialla luonnossa. Kevät tuo tunnetta oleileville, kaamoksen katveesta kurkistaville.
Lintujen laulut ja toukokuun tuoksut, virkeitten virtojen iloiset juoksut, kutsuvat haukkaamaan henkeä uutta, elämän lämpöä, aurinkoisuutta. Pentti K. Vilppulan Kurjet saapuvat -laulussa ovat säkeet: Tämänkin kevään elämä mulle annoit. Silmäni uuden luomisen nähdä saa.
Hyvää kesän aikaa teille toivottelen!
Torituristi