Tyytyväiset käsityöläiset eivät haikaile takaisin liukuhihnalle

0
Noora ja Mikko Mannosen paja on Vehmaan entisen maatalousoppilaitoksen tiloissa. Pariskunta myös asui aikaisemmin samassa talossa, mutta nyt koti on Lokalahdella.

Noora ja Mikko Mannonen kokosivat 1990-luvulla matkapuhelimia Nokian Salon tehtaalla. Nyt he takovat rautaa omassa pajassaan Vehmaan entisen maatalousoppilaitoksen tiloissa ja asuvat vanhassa kansakoulussa Lokalahdella. Kumpikaan ei haikaile takaisin liukuhihnalle.

– Tulemme toimeen vähällä, mutta hyvin, Mikko sanoo.

Sekä Noora että Mikko opiskelivat metalliartesaaneiksi Mynämäen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa 2000-luvun alussa. Mikko tosin aloitti muotoilun opiskelijana, mutta vaihtoi sitten metalliin. Oma yritys perustettiin jo kouluaikana ja 2005 Noitavasara muutti Vehmaalle.

Pajalla tehdään koruja, ovenkahvoja, naulakoita ja muita pieniä sisustusesineitä sekä tilaustyönä lähes mitä tahansa, myös teollisuudelle. Omat tuotteet on myyty pääasiassa markkinoilla. Korona lopetti markkinat, mutta taloutta on paikannut se, että Noora vetää kansalaisopistossa jooga- ja kahvakuulatunteja.

– Ne ovat toimineet aika hyvin myös etänä.

Seppäpariskunta viihtyy maalla. Vanhassa talossa on aina pientä remontintarvetta ja pihalla voi kasvattaa mitä haluaa, tai ainakin yrittää. Puutarhanhoitoa tai mitään muutakaan ei saa ottaa liian vakavasti. Edes poikkeusaika ei ole tuonut paineita, päinvastoin. Pariskunta on normaalistikin paljon yhdessä ja nyt vielä entistä tiiviimmin.

– Ymmärrän, jos muita ärsyttää korona-aika, mutta meillä ei ole mitään hätää. Meillä on hyvä olla kahdestaan ja olemme tosi hyviä tekemään yhdessä töitä. Miksi edes oltaisiin parisuhteessa, jossa ei ole hyvä olla, Mikko kysyy.

Ihmisten samanarvoisuus on Mannosille itsestään selvää niin parisuhteessa, työssä kuin elämässä yleensä. Seppäpariskuntana he ovat kuitenkin saaneet huomata, että ammattia pidetään usein miehisenä. Mikko kertoo tunteneensa joskus jopa myötähäpeää tilanteissa, joissa vain miestä pidetään seppänä ja Nooraa kohdellaan kuin aputyttöä.

– Noora on muuten suorittanut käsityömestarin erikoisammattitutkinnon sepäntyön alalta, minä en.

Useimmiten tällaiset tilanteet vain huvittavat Nooraa. Hän sanoo olevansa pariskunnan impulsiivisempi puoli, mutta elämä rauhallisen miehen kanssa on opettanut kärsivällisyyttä. Kaikesta voi hermostua mutta juuri mistään ei tarvitse.

– Muistan, kun Mikko sanoi minulle silloin, kun vasta tutustuimme, että elämässä ei ole yhtään mitään pelättävää. Ymmärsin vasta myöhemmin, että se on ihan totta.

Työn ja vapaan raja on yrittäjälle aina häilyvä. Nooran aikatauluja määrittää liikuntatuntien vetäminen, mutta Mikko tekee sen mukaan, miltä tuntuu, eikä työaikoja ole. Jos hän ei ole pajalla tai puutarhassa, hän on usein metallinpaljastimen kanssa etsimässä merkkejä menneestä elämästä.

– En missään kaukana, ihan lähimaisemissa vaan. Metallinpaljastimen kanssa tutustuu hyvin paikallisiin ihmisiin kun käy kysymässä, saako heidän tontillaan tutkia. Kaikki ihmiset ovat kivoja kunnes toisin todistetaan ja suurin osa myöhemminkin.

Käsityöläisyydellä ei rikastu, mutta Mannosten mielestä se on hyvä tapa elää. Jos joku tuntee aitoa mielenkiintoa sepän työhön, he kannustavat lämpimästi yrittämään. Omassa elämässään he ovat tukevasti paikoillaan, haaveilevat suhteellisen pienistä ja mahdollisista asioista – saisipa talon maalattua, jospa pääsisi matkustamaan – ja silti:

– Kaikki on aina vain toistaiseksi.

Pirkko Varjo

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here