Tämä ajatus noitien lentämisestä sapattiin valpurinyönä on tullut tunnetuksi alunperin Saksassa, ja johtuu Toivo Vuorelan mukaan siitä, että Pyhän Valborgin päivä osuu samaan ajankohtaan germaanien kevään alkajaisjuhlan kanssa. Katolinen kirkko koki tarpeelliseksi leimata kilpailevan juhlapäivän uskomus- ja tapaperinteen paholaisen palvonnaksi.
Suomessa noidat ovat lennelleet ennemminkin laskiaisena tai pääsiäisenä. Erilaisia uskomuksia Valpurin päivään on täälläkin kuitenkin liitetty.
Toisinaan nämä uskomukset ovat olleet keskenään ristiriidassa. Kustaa Vilkunan mukaan vappuun on liitetty työkieltoja, joiden mukaan vappuna ei kannata esimerkiksi kylvää, mutta toisaalta on kuitenkin uskottu, että ”vappu vakan pellolle kantaa” tai että ”vappuna papu vaolle, viikon päästä viimeistäänkin”.
Karjataloudessa vappuun on liittynyt monin paikoin lehmien ja lampaiden ulospäästäminen. Joskus tämä tehtiin vappuna, vaikka maa olisi ollut vielä lumessa. Ehkä juuri ulospäästetyn karjan suojelemiseksi vappuna suoritettiin myös erilaisia sudenkarkotusmenoja.
Susia peloteltiin polttamalla tulia ja pitämällä meteliä, eli melkolailla samalla tavalla kuin Keski-Euroopassa karkotettiin noitia. Ehkä nykyiset monenkirjavat vappupillit ja töristimet ovat jäänteitä näistä perinteistä?
Vapun aikaan kuului Vilkunan mukaan myös rantapuihin ripustettujen vesilintujen pesimäpönttöjen kunnostus. Näiden pönttöjen nimi oli esimerkiksi ”uu” tai ”uuttu”. Lisäksi Pyhämaasta tunnetaan nimitys ”hontto”.
Elinkeinon hankkiminen näistä pöntöistä oli ilmeisen hankalaa, niinpä vaikeaa toimeentuloa kuvatessa tavattiin sanoa esimerkiksi, että ”elää uusta ja ahtaasta”. Erityisesti Vakka-Suomessa yleinen sanonta oli ”Ei vappu ole köyhän ystävä”.
Toukokuinen tulien polttaminen yhdistetään yleensä suomalaisessa kansanperinteessä helatorstaihin ja helavalkeisiin. Pakanuuden aikaan vietettiin kuitenkin ainakin joissain paikoin jo vapun tienoilla kevään juhlaa, jota kutsuttiin helaksi.
Ohjelmaan kuului tuttuun tapaan tulien polttamista ja metelöimistä. Toisaalta tulia poltettiin pahojen henkien pois ajamiseksi, toisaalta siksi, että karjan ajaminen tulien läpi laitumelle ehkäisi karjatauteja. Saattaa tosin olla, että ihmiset ajattelivat karjatautien olevan nimenomaan pahojen henkien aiheuttamia.
1800-luvulla erilaiset kevättulet tai helavalkeat kuuluivat ennen kaikkea nuorten kulttuuriin. Matti Sarmelan mukaan vakiintuneeksi polttopaikaksi valikoituneelle korkealle mäelle tai leikkikedolle kasattiin yhdessä monenlaista rojua vanhoista veneenraadoista tervatynnyreihin, oksiin ja risuihin.
Kasa sytytettiin, ja kylät kilpailivat siitä, kenen valkea oli suurin. Tulen ympärillä tanssittiin, laulettiin ja riemuittiin. Lisäksi polttopaikoille rakennettiin porukalla kyläkeinuja, joissa keinumisen uskottiin tuovan onnea kevään myötä alkaneelle seurustelukaudelle.
Euroopassa juhlapäivinä keinuminen on tulkittu hedelmällisyysriitiksi, mutta Suomessa sillä on seurusteluonni-uskomuksesta huolimatta ollut Sarmelan mukaan lähinnä sosiaalinen merkitys.
Erilaiset kokonpolttotraditiot voivat sen sijaan juontua hyvinkin kaukaa menneisyydestä, jolloin ne ovat Suomessakin saattaneet liittyä jonkinlaisiin uhrijuhliin. Polttopaikalla on esimerkiksi syöty yhteinen ateria, jonka tähteet on heitetty tuleen.
Saattaa olla, että tuleen heitettyjen tähteiden on ajateltu päätyvän esivanhempien suihin. Mauno Koski nimittäin esittää, että koska moniin muinaisiin kalmistopaikkoihin liittyy kokonpolttotraditio, voidaan tavan olettaa liittyneen alunalkaen jollakin tavalla vainajienpalvontaan.
Lähteet:
Ganander, Kristfrid:
Mythologia FennicaKajantola, Akseli:
Aikain takaaKoski, Mauno: Itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanue
Sarmela, Matti: Suomen
perinneatlasVilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto
Vuorela, Toivo:
Kansanperinteen sanakirjaOssi Nyström
