Näitä kasveja vaivasi mikroskooppinen loissieni, jonka lajinimi on todennäköisesti valkovuokon-pihlajanruoste. Ruosteen esiintyminen vaihtelee vuosittain, mutta tänä vuonna se näytti ainakin omissa lähimetsissäni olevan tavanomaista yleisempi.
Jos sairastuneiden vuokkojen kasvupaikkoihin kiinnittäisi huomiota, saattaisi huomata, että jokainen niistä kasvaa joko pihlajan, omenapuun tai tuomipihlajan lähellä, yleensä korkeintaan metrin päässä.
Se antaakin vihjeen ruostesienen elintavoista. Muiden ruostesienien tapaan valkovuokon-pihlajanruosteella on hämmentävän monimutkainen elinkierto, johon kuuluu kaksi vuorottelevaa isäntäkasvia.
Keväällä sienen itiöt tartuttavat valkovuokkojen maavarsien kasvupisteitä. Sieni ei tapa vuokkoa, mutta ottaa osan sen tuottamasta ravinnosta kasvattamalla rihmaston sen solujen väliin. Lisäksi se pakottaa vuokon kasvattamaan pitkät, hontelot varret.
Vuokon lehdille kehittyy valkoisia itiöpesäkkeitä. Korkeasta kasvista itiöt pääsevät ilmojen teille paremmin kuin aluskasvillisuuden joukosta. Nämä itiöt tarttuvat pihlajanlehtiin, joissa saman sienen voi loppukesällä huomata pyöreinä oransseina täplinä.
Tästä oranssista kehitysvaiheesta sieni onkin saanut ruoste-nimen. Pihlajalle täplät eivät aiheuta mitään mainittavaa haittaa.
Talven lähestyessä ruostesieni tuottaa jälleen uudenlaisia itiöitä, jotka varisevat pihlajasta maahan sen ympärille. Nämä itiöt talvehtivat ja itävät maassa, missä ne tuottavat itiöpesäkkeissä jälleen uudenlaisia itiöitä. Ne keväällä jälleen tartuttavat valkovuokon ja aloittavat kierron alusta.
Erilaisia ruosteen-, noen- ja hopeanvärisiä loissieniä on Suomen luonnonkasveilla melkoinen liuta, ja niiden elinkierrot ovat toinen toistaan mielikuvituksellisempia. Viljelykasveilla ne voivat olla haitallisia, mutta luonnossa ne ovat harmiton osa luonnon kiertokulkua, johon ei ole syytä puuttua.
Sen sijaan voi pysähtyä ihmettelemään, millainen huikea monimuotoisuus ja monimutkaisuus on niinkin tavallisen ilmiön kuin kasvien lehtiin ilmestyvien täplien takana.