Esi-isien Pommerin sodasta, vai mistä lie tuomilla opeilla, maatalon poikana syntyneenä käytännön kokemuksen antamilla taidoilla olin tullut asiassa toimeen. Kunnes 1980-luvun lopulla päätin lähteä perunan alkuperäksi kerrotuille Andien rinteille.
Kirjoittauduin Ecuadorissa Quiton yliopiston maatalouden tiedekuntaan opiskelijaksi. Menetelmät olivat meidän tavoistamme poikkeavat. Väline oli isolapainen kuokka, meidän ”suo kuokka ja jussi”-tyyppinen. Sillä tehtiin leveät penkit, joihin sitten istutettiin perunat siksak’iin.
Samaa kuokkaa käytettiin perunoita nostettaessa, mutta taas toisin kuin meillä. Kuokka iskettiin penkin alle, ja käännettiin penkki sillä ympäri, jolloin perunat voitiin poimia niitä vaurioittamatta. Sitten ne lajiteltiin koon mukaan, isot, keskikokoiset ja pienet eri kekoihin.
Siitä eteenpäin olikin sitten matemaattisia yhtälöitä. Kysyin dekaanilta mahdollisuutta päästä käymään Maatalouden tutkimuskeskuksessa. Hän sanoi sen johdossa olevan hänen entisen oppilaansa, ja kirjoitti minulle suosituskirjeen. Tutkimuskeskuksen perunamaalla olikin käytössä Suomessakin tutuksi tullut ”perunapuimuri” vai mikä lie nimeltään. Sillä erotuksella, että siellä perunat menivät suoraan säkkeihin, joita vaihtoi intiaaninainen koko ajan.
Ihmettelin, ja kysyinkin, miksei koneita käytetty edes suurtiloilla, joilla sata intiaania rinnakkain nosti perunoita kuokilla. ”Mitä intiaanit sitten tekisivät, varastaisivat vai”, sain vastaukseksi.
Keskuksessa tutkittiin tietenkin monta muuta asiaa perunan lisäksi, niistäkin kylläkin lähdettiin ihan alkutekijöistä, klooneista ja soluista. Niin saatiin täysin puhdasta siemenperunaa. Mutta kiinnostavaa oli laboratoriossa myös puutomaatin jalostus. Italialaista syntyperää ollut nainen käsitteli erilaisia soluja kuin Lapin jätkä korttipakkaa, tottuneesti ja asiastaan tietoisesti. Oli siinä meikäläinen maalaispoika ihmeissään.
Valdemar Takaperko