Se yö ja isän katse eivät unohdu – Jatkosota alkoi juhannuksen jälkeen 80 vuotta sitten

0
Yli 90-vuotias Kauno Pietilä muistaa jatkosodan alkamisen ja sota-ajan hyvin.

Kalantilaisen 12-vuotiaan Kauno Pietilän Anto -isä lähti puolustamaan isänmaata jälleen kesäkuun 18. päivänä kahdeksan vuosikymmentä sitten.

– Muistan sen yön hyvin. Muistan, miten isä tuli vielä käymään kotona ja myös katsomaan meitä poikia luhdin ovelle, mutta hän ei halunnut herättää meitä. Minä olin hereillä ja hänen lämmin katseensa on syöpynyt sisimpääni pysyvästi, Kauno Pietilä muistelee.

Viikkoa myöhemmin heti juhannuksen jälkeen neuvostokoneet pommittivat 19 paikkakuntaa Etelä-Suomessa. Suomi totesi olevansa sodassa.

Suomen tie sotaan oli ollut pitkä. Tilanne kehittyi sekä kotimassa että kansainvälisesti vähitellen kohti sotilaallista selkkausta. Neuvostoliitto painosti talvisodasta selvinnyttä Suomea monin tavoin ja esitti erilaisia uhkavaatimuksia. Erityisesti Viron ja muiden Baltian maiden kohtalo kauhistutti suomalaisia.

Juhannuspäivää vietettiin vuonna 1941 kesäkuun 24. päivänä. Seuraavana päivänä Neuvostoliiton pommikoneet ilmestyivät Suomen kesätaivaalle. Pari päivää aikaisemmin koneet olivat pommittaneet jo Ahvenanmaalle matkalla olleita suomalaisia laivoja. Silloin Saksa oli myös aloittanut hyökkäyksensä Neuvostoliittoon.

Sinä yönä kesäkuun 18. päivänä kalantilaisia miehiä lähti suurin joukoin rintamalle. Virallisesti kyseessä olivat ”ylimääräiset harjoitukset” eli YH, mutta käytännössä maassa toteutettiin täydellinen liikekannallepano.

Kokoontumispaikkana Kalannissa toimi meijeri, mistä marssittiin asemalle. Siellä odotti pitkä juna, jossa oli umpinaisia tavaravaunuja ja välillä muutama avovaunu ilmatorjuntakonekivääreitä varten.

– Kun isä oli lähtenyt luhdin ovelta, nousin ylös ja lähdin polkupyörällä hänen peräänsä Kalannin asemalle. Siellä oli valtavasti väkeä, rintamalle lähteviä miehiä ja heidän saattajiaan. En löytänyt enää isää sieltä väenpaljoudesta, Kauno Pietilä kertoo.

– Hän yritti sitten myöhemmin soittaa kotiin jostain matkan varrelta. Äiti ei ollut kotona ja mummu pyysi minut puhelimeen. Kuulin vain isän äänen, kun hän sanoi ”haloo”, mutta sitten puhelu katkesi. Se oli viimeinen viesti isältäni, hän lisää vakavana.

Kauno Pietilä seurasi nuoresta iästään huolimatta kotimaan ja maailman tapahtumia jo silloin tarkasti. Hän kuunteli muun muassa vieraitten maitten suomenkielisiä radiolähetyksiä.

– Minulla on selvä muistikuva siitä, että jatkosodan alkamista pidettiin aika yleisesti jotenkin helpottavana asiana. Neuvostoliiton painostus oli koettu ahdistavana ja nyt ajateltiin, että otetaan talvisodassa menetetyt alueet takaisin, hän kertoo.

– Kalannin asemallakin kuulin yhden rintamalle lähtevän sotilaan lohduttavan puolisoaan sanomalla, että ”älä sure, ei tämä kauan kestä”.

– Minusta tuntuu, että isäni suhtautui talvisodan kokeneena asiaan toisella tavalla, mutta ei hän siitä puhunut, Kauno lisää.

Isän lähtö isänmaata puolustamaan merkitsi sitä, että vastuu talosta, viljelyksistä ja viidestä lapsesta jäi Siiri -äidille. Kauno oli 12-vuotiaana lapsista vanhin, nuorin Jouni oli vasta 2-vuotias.

Anto Pietilä oli talvisodan jälkeen ostanut Pietilän tilan vanhemmiltaan ja menossa oli monenlaisia korjaus- ja parannustöitä. Työn alla olivat navetta, suulin katto ja päärakennuksen ikkunat sekä pellon ojitus.

– Muistan, miten isä ja äiti kulkivat lähtöä edeltävänä iltana pelloilla ja keskustelivat varmasti kaikesta, mitä pitää tehdä.

Äiti sai apua toki naapureilta ja sukulaisilta ja lisäksi töissä oli myös palkattuja miehiä.

Kuukauden kuluttua isän lähdöstä heinäkuun 18. päivänä hän kaatui Loimolan lähellä Laatokan pohjoispuolella. Tieto saavutti äidin ja lapset viiveellä.

– Minä kuulin tiedon ensimmäisenä, ensin epämääräisenä, mutta vähitellen varmistuvana suruviestinä. Se oli musertava tieto. En uskaltanut sitä heti kertoa äidille ja muille.

– Tajusin kaiken muun lisäksi sen, että isän kuolema merkitsee minulle raskasta vastuuta talosta ja tilasta. Se tuntui 12-vuotiaasta täysin kohtuuttomalta. Olin kyllä ollut isän mukana kaikissa talon töissä, joten tiesin ja tunsin ne. Töitten johtaminen ilman minkäänlaisia edellytyksiä kauhistutti.

– Äidin kanssa ja muiden avulla kaikesta sitten kuitenkin selvittiin, Kauno Pietilä muistelee nyt 92-vuotiaana.

Tieto isän kuolemasta ja sen seurauksista oli ja on ollut kaikki nämä vuosikymmenet niin raskas, että Kauno Pietilä herää siihen edelleen joka yö.

Sotavuosina ei nuorelle pojalle ollut tarjolla terapiaa eikä sen tarpeesta ole kyselty myöhemminkään. Jatkosota on siten jatkunut hänen kohdallaan.

Kauno Pietilä on löytänyt kuitenkin itse avun asiaan. Se on kirjoittaminen. Kun hän öisin herää, hän ryhtyy kirjoittamaan. Noina yön hiljaisina tunteina on syntynyt satoja ja tuhansia kirjoituksia, joista iso osa on julkaistu lehdissä.

– Kirjoittaminen on auttanut, hän sanoo.

Kaunon kirjoituksista ovat saaneet ajattelemisen aihetta ja ajatusten aineksia myös muut.

Matti Jussila

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here