Kauno Pietilä on kirjoittanut US lukijan palstalle usein muistelmiaan sotavuosista, mm. otsikolla ”Historiaa 80 vuoden takaa” US 17.6. Kaunon muistelmia lukee mielenkiinnolla, vaikka todella ankarista ajoista onkin puhe.
Muutamaan asiaan em. kirjoituksessa haluaisin kommentoida, vaikka tietämykseni perustuu vain kirjoista lukemaani ja jatkosodassa (v. 1943…) JR56 mukana olleen, jo edesmenneen isän kertomiin muutamiin tarinoihin.
Jatkosotaan lähtemisen pakko ei mielestäni pidä täysin paikkaansa, vaikka äärimmäisen ankarat olosuhteet niin elintarvikehuollon kuin ulkopoliittisen tilanteen takia meillä tuolloin olikin.
Mauno Jokipii, jonka kirjaa ”Jatkosodan synty” pidetään kait aika arvostettuna kirjoittaa tiivistelmässä s. 632 (Suomen talouteen liittyen): ”Suomen erikoistoive oli vilja, jota ei muualta tarpeeksi saatu. Kevään 1941 tilanne oli kuitenkin jo melko valoisa: uuteen satoon olisi hätätilassa päästy muuta ravintoa lisäämällä ilman Saksaakin, ja kaikkien arvioiden mukaan idän sodan piti loppua jo talveen mennessä.
Vasta uuden viljasadon pienuus – jota sotaan liityttäessä ei vielä voitu tietää – ja Neuvostoliiton sodan arvaamaton pitkittyminen olisi Suomen pakottanut polvilleen. Viljakysymystä ei näin ollen voi käyttää välittömänä ja ratkaisevana syynä Suomen sotaan liittymiselle.”
On muistettava, että Saksan kanssa käytyihin sotilaallisiin neuvotteluihin ennen jatkosotaa osallistui Suomen ylimmästä johdosta vain osa, koko hallitus ei tietänyt näistä keskusteluista, puhumattakaan eduskunta, jolle sitten tuotiin viime hetken ”ota tai jätä” -tilanne eteen kesäkuussa 1941. (Tuoreempi esimerkki muuten on Naton kanssa tehty ns. isäntämaasopimus, josta ei eduskunta päässyt päättämään).
Kapeilla harteilla oli tuolloin 1940–41 demokratiamme ja niillä harteilla taisi olla mielessä enemmän tuleva Suur-Suomi ja talvisodan kalavelkojen maksu kuin maan elintarviketilanne. Aseistuksen osaltahan tilanne oli jo paljon parempi kuin talvisodan aikana.
Toinen asia on Itä-Karjalan tilanne, aluehan oli sotilaallisen johdon alainen sotatoimialue, ylipäällikkönä Mannerheim. Sen vaatimuksesta iso osa alueen venäläistaustaista siviiliväestöä kerättiin (jottei Suomenvastainen sissitoiminta mahdollistuisi) keskitysleireihin, joitten nimi muutettiin siirtoleiriksi sitten kun Saksasta kantautui negatiivisia asioita keskitysleiri-sanaan liittyen.
Suomensukuiset itäkarjalaiset saivat vapaamman kulkuoikeuden ja paremman muunkin kohtelun (työn, palkan, ravinnon…). Sotavankien keskuudessa venäläistaustaiset saivat pienemmän ruoka-annoksen kuin suomensukuiset puna-armeijassa palvelleet, vastoin Suomen v. 1922 allekirjoittamaa Haagin sotavankeja koskevaa sopimusta (v. 1907).
Ikävä kyllä Suomi kuuluu ”mitalisijoille” niitten maitten joukossa, joissa II maailmansodan aikana sotavankeja kuoli suhteellisen paljon. Jos Itä-Karjalan väestöllä oli miehityksen aikana paremmat olot kuin ennen, niin ehkä asia oli niin alueen suomensukuisen väestön osalla.
Hyvää kesän jatkoa kaikille!
Mika Nurminen
Uusikaupunki