Näin Britannian pääministeri Boris Johnson läksytti maanmiehiään suorassa tv-lähetyksessä. Syynä purkaukseen oli brittiläisten jalkapallointoilijoiden käytös hävityn EM -finaalin jälkeen. Erityisen tuohtunut pääministeri Johnson oli ratkaisevissa maalipotkuissa epäonnistuneiden nuorten pelaajien, Marcus Rushfordin, 23, Jadon Sanchon, 21, ja Bukayo Sakan, 19, pelin jälkeen saamista rasististen vihaviestien tulvasta. Lajia tuntemattomille kerrottakoot, että nämä kolme erittäin lahjakasta nuorta jalkapalloilijaa sattuvat olemaan ihonväriltään mustia.
Myös Englannin kruununprinssi William tuomitsi omalla Twitter -tilillään pelaajien saamat rasistiset kommentit toteamalla muun muassa että on täysin mahdotonta hyväksyä sitä että pelaajat joutuvat kestämään tätä kauhistuttavaa käyttäytymistä.
Rasismin lisäksi osa brittifaneista kunnostautui myös hulinoimalla sekä loppuottelua ennen että sen jälkeen. Suuri joukko ilman lippua jääneitä faneja pyrki väkisin sisälle Wembleyn stadionille, missä Englannin ja Italian välinen loppuottelu pelattiin. Syntyneissä mellakoissa loukkaantui ainakin 19 virkavallan edustajaa. Katsomoon päässeet fanit buuasivat Italian kansallislaulun päälle ja matsin jälkeen häviön aiheuttamaa turhautumista purettiin joukolla väkivallan ja ilkivallan kautta Lontoon kaduilla. Kaiken tämän seurauksena Englanti saanee heittää hyvästi haaveelle isännöidä jalkapallon vuoden 2030 MM-kisoja.
Itse jäin pohtimaan kahta asiaa. Miksi juuri jalkapallo herättää näin suuria, negatiivisiakin, tunteita? Ja mitähän meidän suomalaisten pitäisi töpeksiä, jotta pääministerimme kehottaisi meitä ryömimään takaisin koloihimme?
Ensimmäiseen kysymykseen löytynee vastaus jalkapallokulttuurista. Jalkapallo on maailman suosituin pallopeli ja sitä pelataan kaikissa maanosissa. Mutta monissa maissa jalkapallo ei ole vain suosittua urheilua, vaan siitä on tullut osa jopa kansallista identiteettiä. Näissä maissa jalkapallo on myös suurta bisnestä. Parhaimmat pelaajat ansaitsevat miljoonia ja he ovat etenkin lapsille ja nuorille tärkeitä roolimalleja. Jalkapallon seuraaminen niin television kuin lehdistön kautta on monelle fanille tärkeä osa arkea, johon on usein kasvettu kiinni jo lapsuuskodissa. Niinpä oman maajoukkueen häviö on aina kansallinen tragedia, aivan kuin tappio olisi tullut taistelu-, eikä pallokentällä.
Mitä taas tulee pääministerin haukkuihin, niitä saamme varmaan vielä odotella ja hyvä niin. Tosin joskus kyllä pienet julkiset nuhteet voisivat olla paikallaan.
Maija Ala-Jääski
toimittaja